En jaksanut lähteä kouluun. Tai olisin kyllä jaksanut, mutta En Vain Mahtunut Ovesta Ulos. Istun kotona miettimässä elämäni tarkoitusta.

Aamuviideltä oli herätys; äiti oli nukkunut pommiin, ja minä sain lähteä töihin auttamaan. Olin helpottunut. Ehkä reilu tunnin pyöräily-kävely-juoksu pyhitti illalla syömäni paskan osittain. Olen silti pettynyt itseeni.
 

Tunnen olevani yksin, niin yksin. Onhan minulla E, mutta pidän hänet tarkoituksella hieman etäämmällä. Pelkään, että toimintani yllyttää häntä. Hänkin laihduttaa. Vakuuttaa kyllä olevansa tyytyväinen, kun saavuttaa tavoitteensa. Minä tiedän, ettei hän ole. En halua satuttaa E:tä. Hän on minulle hyvin rakas.

Tämä vain etäännyttää meitä taas toisistamme. Eikä meillä ole ketään muuta kuin toisemme. Tai on, muttei yhtä läheisiä.

Elämä on ankeaa ja harmaata. Olen hukannut värit. Tai ehkä niitä ei ollutkaan. Minä vain kuvittelin ne. Ja ehkä tämä kaikki on kuviteltua. Jos olenkin vain kuvitellut kuvitellun olevan kuviteltua. Jos se, mitä olen pitänyt mielikuvitukseni tuotteena, onkin todellisuutta ja kaikki, mitä olen pitänyt todellisuutena, onkin kuviteltua. Harhaa vain.

Mistä minä voin enää tietää, mikä on totta?