Tänään tuli tosi paha mieli. Monestakin asiasta.

Sata pientä tarinaa

On nyt täynnä. Vain maite esitti toiveita sadannen postauksen suhteen. Tämä sadas postaus on ahdistanut minua pitkään, ja olen monta kertaa aloittanut, mutta lopettanut kesken. Ehkäpä nyt saisin julkaistua jotain.

Olen aina ollut intohimoinen lukija. Jo ala-asteella pakenin satumaailmoihin, niihin, joita oli kirjoissa ja niihin, joita kirjoitin itse. Silloin tuli luettua niin hyvät kuin huonotkin kirjat; Narniat, Viisikot, heppakirjoja, lasten klassikoita. Jo silloin etenkin Viisikon ruuat kiehtoivat minua tavalla, josta en uskaltanut kertoa kenellekään. Yläasteelle siirryttyäni mukaan tuli täysin laaduton fantasia, mm. David Eddingsin sarjat. Yhden pitkän junamatkan vietin viihtyisästi Witi Ihimaeran Valasratsastajan kanssa, josta pidän edelleen. Kaikki oli vielä viatonta ja helppoa. Yhdeksännellä luokalla sain lahjaksi kirjan, joka jäi ikimuistoiseksi, vaikka vähän myöhemmin myinkin sen kirpputorilla: Ihana meri. Tuossa vaiheessa minulla oli jo jotain pelleilyä ruuan kanssa, ja olin julistanut itselleni, että haluan olla laiha. En väitä, että kirja olisi ollut mikään käännepiste. Ne ajatukset minulla oli jo, mutta samastuminen päähenkilöön antoi minulle voimaa kieltäytyä äidin ja koulun ruuista. Enhän minä tuossa vaiheessa vielä paljon laihtunut, mutta alku se oli kuitenkin.

Lukiossa kaikki muuttui. Minusta tuli tuurilla pärjäävän lintsarin sijaan perfekstionistinen lintsari. Äidinkieltä lukuunottamatta lintsasin kaikilta kursseilta juuri niin paljon kuin voi ilman, että se vaikuttaa arvosanaan. Nostin peruskoulun päättötodistuksen 9,14:n 9,18:aan ensimmäisenä vuonna ja koko lukion aikana 9,24:ään. ajoittain tein paljonkin töitä koulun eteen, ja etenkin äidinkielen piti aina olla kymppi. Myös kirjamaailmani alkoi muuttua. Aloin lukea "aikuisten kirjoja". Ensimmäisen äidinkielen esseeni kirja oli Annika Idströmin Luonnollinen ravinto. Tuo teos oli ehkä käännepiste minulle kirjallisuuden suurkuluttajana. Luonnollinen ravinto kuuluu edelleen suosikkikirjoihini, vaikkei sitä parhaalla tahdollaankaan voi sanoa kauniiksi; se on raadollinen ja groteski kuvaus ihmisestä. Kaunis ei ollut myöskään Mari Mörön Kiltin yön lahjat, tuo pelkistetty kuvaus elämästä. Pidin sitä silti.

Lukion ensimäisellä luin esseetä varten myös Stalinin lehmät. Siihen asti olin kärvistellyt nälän kanssa ja sortunut ajoittain. Annan inspiroimana kokeilin oksentamista; ostin koulumatkalla kaksi litraa jäätelöä ja pidin sessiot yksin kotona. Ei se ensimmäinen kerta niin hehkeä ollut, ja minulla oli vielä paljon opittavaa. Se jäi kuitenkin elämääni, tuo valkoinen posliinijumala. Luultavasti olisin kyllä keksinyt sen itsekin jossain vaiheessa.

Toisinaan palasin kuitenkin vielä niihin viattomiin maailmoihin, joita kaipasin. Liisa ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa kiehtoivat minua kovasti. Samoin kirja, jonka äiti antoi minulle, kun olin kipeä. Aila Meriluodon Vihreä tukka nousi Luonnollisen ravinnon rinnalle suosikkeihini, ehkä jopa ohitti sen. Siinä tarinassa oli kauneutta ja puhtautta, keijukaisia ja sinisiä perhosia. Kauniin tarinan juonteisiin kätkeytyi huoli omasta maailmastamme. Vihreä tukka on nyt lainassa E:llä, mutta toivon saavani sen pian takaisin.

Noina vuosina pakenin myös ruokaa. Pakopaikkana saattoi toimia Harry Potterin maailma, Keski-maa, Annika Idströmin kiero maailma, Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian maailmat, oikeastaan mikä vain, mihin annoin itseni tempautua lukiessani. Merkittäväksi muodostuivat myös Walter Moersin kirjat, mm. Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää, samaan maailmaan, Zamoniaan, sijouttuvat Rumon seikkailut (parikin kirjaa), Huviretki hukkateille sekä muut, joiden nimeä en nyt muista. Die Stadt der Träumenden Bücher ja Der Schrecksenmeister  odottavat hyllyssä, että saisin ne luettua. Ainakin ensimmäinen on suomennettukin, muistaakseni Uinuvien kirjojen kaupunki tms. Nämä ovat hauskoja, helppolukuisia, viihdyttäviä ja älyllisestikin tyydyttäviä, vaikkakin vähän nuoremmille kai suunnattuja. Suosittelen kuitenkin, mikäli ei kavahda satuja.

Ursula K. Le Guin lienee tuttu teistä useimmalle. Maameren tarinoiden lisäksi hänellä on muutakin, scifin kentällä merkittävää ja uraaurtavaakin kirjallisuutta, joita suosittelen scifin ja seikkailun ystäville. The Left Hand Of Darkness (Pimeyden vasen käsi) teki minuun erittäin suuren vaikutuksen, samoin Le Guinin novellit ja pari muuta lukemaani romaania.

Lakkiaislahjaksi sain parilta opettajalta (joista yhtenä äidinkielen opettaja) Muriel Barberyn Siilin eleganssin. En ole vieläkään onnistunut muodostamaan siitä juuri kummoistakaan mielipidettä, mutta mielenkiintoinen se kyllä oli, ja saipa siinä itsekin ajatella. Aloitettuani en voinut lopettaa lukemista, ja ahminkin tuon (bulimiseen tapaani) yhdessä päivässä.

Muistan äidin rypistäneen kulmiaan lukiessani Donna Tarttin teosta Jumalat juhlivat öisin. Hän sanoi, ettei sitä kirjaa pidä lukea, jos oma mieli on epävakaassa tilassa. Liiallinen samastuminen voi nimittäin vinksauttaa valmiiksi herkkää mieltä, vaikkei se yksinään ketään hulluksi tee. Ei tämäkään kaunis kirja ollut, mutta jollain hämärällä tavalla erittäin kiehtova kaikessa hulluudessaan. En kuitenkaan aio lukea sitä toista kertaa, en uskalla.

Runoudesta esiin nousee kaksi nimeä eri aikakausilta, eri maista, eri kielistä, ja kuitenkin heillä on jotakin yhteistä. Antiikin merkittävin naisrunoilija Sapfo löysi tiensä sydämeeni jälleen lukion kirjallisuusesseen ansiosta. Hänen veroistaan en ole vielä toista löytänyt. Toinen, johon tutustuin sukulaisen hautajaisiin muistorunoa etsiessäni, on Edith Södergran, tuo keuhkotaudista kärsinyt suomalaisrunoilija (ruotsiksi kirjoitti tosin), jonka runoissa paistaa kaipuu elämään kuoleman varjosta.

En väitä, että kirjallisuus olisi millään tavalla aiheuttanut minulle syömishäiriötä, ruuan pelkoa ja täydellisyydentavoittelua. Se on ehkä osaltaan tukenut toimintaa, jonka perimmäinen syy on minussa itsessäni. Kuitenkin väittäisin, että ilman kaikkia niitä kirjoja en olisi juuri se Therru, joka nyt olen.