Heipä hei, pitkästä aikaa. Pahoittelen taukoa. Olin yli kaksi viikkoa kahen kaverin kanssa reilaamassa. Menimme junalla Istanbuliin ja takaisin. En tiedä, mitä siitä matkasta kertoisin. Olisi niin paljon jaettavaa, oli aivan mahtava reissu!

Koko reissun ajan söin kuin tiine sika. Tiedän, että maksan siitä korkojen kanssa. En syö tänään mitään enkä huomenna enkä koskaanmitään! Tai niin minä nyt sanon. En ole niin optimisti, että kuvittelisin voivani lopettaa syömisen nyt. Tai ehkä voinkin. Nyt ihan yhtä hyvin kuin myöhemminkin.

Ja se olo oli aivan hirveä ihan joka aterian jälkeen! Jotenkin onnistuin työntämään sitä syrjään, myöhemmin, myöhemmin. Suomen kamaralla en ole vielä syönyt mitään, se kaikki viha ja ahdistus iski illalla päin naamaa, kun äiti oli mennyt nukkumaan. Seitsemäntoista vuorokauden viha ja paha olo.

Ennen matkaa kävin vielä psykiatrilla. Se käynti sai minut entistäkin varmemmaksi siitä, etten aio jatkaa ohjelmaa loppuun. Se keskittyy vain ja ainoastaan ahmimiseen, joka ei ole suurin ongelmani. Täti on korostanut, että se on täysin vapaaehtoista toimintaa, eikä minun ole mikään pakko. En halua, joten lopetan. Täti kirjoittaa sinne, etten ollut valmis luopumaan maailmastani, identiteetistäni, unelmistani, vihastani tai edes peloistani. En uskaltanut hypätä. Kirjoittakoon sinne ihan mitä tahtoo!

En tiedä, miten tämä jatkuu. En tiedä mitään muuta, kuin että minun on paha olo. Jos ruokaa ei lasketa, matkasta jäi hyvä mieli ja paljon muistoja.

Kuinka maailma onkaan maailma. Mutta se ei ole minun maailmani. Peilimaailma kutsuu.

Psykiatri, jolla käyn nykyisin viikottain, laittoi minut torstaina aloittamaan jonkun ohjelman. Mutta minä en halua sitä ohjelmaa. Toteutan ainakin ensimmäistä vaihetta rehellisesti, tarkkaa ruokapäiväkirjaa meinaan. Siihen pitää laittaa myös tunnetiloja syömisen yhteydessä. Mutta minä en halua syödä. Ja syön kuitenkin. Eilen 244,34 kcal + kahvin n. 18 kcal. Tänään tähän mennessä 36,7 kcal. Ja sekin tuntuu liialta.

Psykiatrien ja lääkäreiden työ menee hukkaan, kun minä en suostu paranemaan. Tavallaan haluaisin, mutten kuitenkaaan osaa tarpeeksi tahtoa sitä. Ne eivät voi opettaa minua syömään, jos en suostu päästämään irti. Minä en osaa, halua enkä varsinkaan uskalla. Paraneminen olisi hyppy tuntemattomaan. En muista, millaista on syödä normaalisti ja suhtautua ruokaan niin kuin normaalit suhtautuvat. Minusta on tavattoman mielenkiintoista katsella kun muut syövät. He ovat normaaleja. Katso Halla, noin se kuuluisi tehdä.

En muista, mitä on syödä sopivasti ja ilman ahdistusta, paniikkia, itsevihaa, häviämisentunnetta ja häpeää. En usko, että voin saavuttaa sellaista. Ja sellainen ei kannusta eteenpäin, mihin ei usko. En osaa kuvitella elämää ilman syömishäiriötä. En myöskään uskalla heittäytyä siihen. En edes pikku hiljaa, kuten psykiatri sen toivoo tapahtuvan.

Voi kun ne antaisivat minun pitää oman pikku maailmani!