Kuinka maailma onkaan maailma. Mutta se ei ole minun maailmani. Peilimaailma kutsuu.

Psykiatri, jolla käyn nykyisin viikottain, laittoi minut torstaina aloittamaan jonkun ohjelman. Mutta minä en halua sitä ohjelmaa. Toteutan ainakin ensimmäistä vaihetta rehellisesti, tarkkaa ruokapäiväkirjaa meinaan. Siihen pitää laittaa myös tunnetiloja syömisen yhteydessä. Mutta minä en halua syödä. Ja syön kuitenkin. Eilen 244,34 kcal + kahvin n. 18 kcal. Tänään tähän mennessä 36,7 kcal. Ja sekin tuntuu liialta.

Psykiatrien ja lääkäreiden työ menee hukkaan, kun minä en suostu paranemaan. Tavallaan haluaisin, mutten kuitenkaaan osaa tarpeeksi tahtoa sitä. Ne eivät voi opettaa minua syömään, jos en suostu päästämään irti. Minä en osaa, halua enkä varsinkaan uskalla. Paraneminen olisi hyppy tuntemattomaan. En muista, millaista on syödä normaalisti ja suhtautua ruokaan niin kuin normaalit suhtautuvat. Minusta on tavattoman mielenkiintoista katsella kun muut syövät. He ovat normaaleja. Katso Halla, noin se kuuluisi tehdä.

En muista, mitä on syödä sopivasti ja ilman ahdistusta, paniikkia, itsevihaa, häviämisentunnetta ja häpeää. En usko, että voin saavuttaa sellaista. Ja sellainen ei kannusta eteenpäin, mihin ei usko. En osaa kuvitella elämää ilman syömishäiriötä. En myöskään uskalla heittäytyä siihen. En edes pikku hiljaa, kuten psykiatri sen toivoo tapahtuvan.

Voi kun ne antaisivat minun pitää oman pikku maailmani!