Heipä hei, pitkästä aikaa. Pahoittelen taukoa. Olin yli kaksi viikkoa kahen kaverin kanssa reilaamassa. Menimme junalla Istanbuliin ja takaisin. En tiedä, mitä siitä matkasta kertoisin. Olisi niin paljon jaettavaa, oli aivan mahtava reissu!

Koko reissun ajan söin kuin tiine sika. Tiedän, että maksan siitä korkojen kanssa. En syö tänään mitään enkä huomenna enkä koskaanmitään! Tai niin minä nyt sanon. En ole niin optimisti, että kuvittelisin voivani lopettaa syömisen nyt. Tai ehkä voinkin. Nyt ihan yhtä hyvin kuin myöhemminkin.

Ja se olo oli aivan hirveä ihan joka aterian jälkeen! Jotenkin onnistuin työntämään sitä syrjään, myöhemmin, myöhemmin. Suomen kamaralla en ole vielä syönyt mitään, se kaikki viha ja ahdistus iski illalla päin naamaa, kun äiti oli mennyt nukkumaan. Seitsemäntoista vuorokauden viha ja paha olo.

Ennen matkaa kävin vielä psykiatrilla. Se käynti sai minut entistäkin varmemmaksi siitä, etten aio jatkaa ohjelmaa loppuun. Se keskittyy vain ja ainoastaan ahmimiseen, joka ei ole suurin ongelmani. Täti on korostanut, että se on täysin vapaaehtoista toimintaa, eikä minun ole mikään pakko. En halua, joten lopetan. Täti kirjoittaa sinne, etten ollut valmis luopumaan maailmastani, identiteetistäni, unelmistani, vihastani tai edes peloistani. En uskaltanut hypätä. Kirjoittakoon sinne ihan mitä tahtoo!

En tiedä, miten tämä jatkuu. En tiedä mitään muuta, kuin että minun on paha olo. Jos ruokaa ei lasketa, matkasta jäi hyvä mieli ja paljon muistoja.