Eräänä sunnuntai-iltana maailma alkaa hämärtyä ja muuttua tahmaiseksi harmaaksi tarkoituksettomuudeksi. Terä hyväilee ihoa, mutta se ei tunnu siltä kuin sen kuuluisi. Sen kuuluisi tuntua hyvältä, helpottavalta ja ansaitulta. Nyt se ei tunnu. Luovutan ja pakkaan terän taskuuni. Suurin osa minusta on jo kuollut, ja se viimeinenkin raunio, mikä minusta on vielä elossa, kituuttaa vastentahtoisesti päivästä toiseen. Ajattelen, että voisin päästää senkin pois, sinne mihin se kuuluu. Heitän reppuuni köyden, jossa on kaunis silmukka, ja lähden kohti siltaa.
Minä istun katulamppujen valon laitamilla sillan teräskaiteella. Ja sitten on liian mustaa asfalttia, varjoja jotka kulkevat väärään suuntaan ja niitä hahmoja näkökentän laidoilla. Minä havahdun ensiavun tupakkakopissa, tumppaan jo filtteriin asti palaneen savukkeen ja katkonaisesti liikehtien astun sisään. Kenkä on sisältä kuuma ja verestä märkä ja kasvoillani on toissapäiväisten meikkien jämät, mutta mä en välitä.
Saan siistit tikit ja lääkettä ja ne haluavat että olen yön siellä. Aamulla psykiatrinen hoitaja tulee sitten tekemään jatkohoitosuunnitelman. En halua nukkua, mutta lopulta lääke voittaa ja horrostan muutaman tunnin. Puolen päivän aikaan hoitaja tulee. En muista, mitä puhumme, mutta hetken kuluttua se hakee lääkärin. Se on eri lääkäri kuin yöllä. Se sanoo ettei mun tarviikaan haluta sairaalaan. Ne siirtävät minut pois verhojen takaa ja parkkeeraavat sänkyni käytävälle, mistä ne näkevät minut koko ajan. Joku tuo kahvia, toinen ottaa verta putkiloihin.
Laitan kengät jalkaan, mutta ennen kuin ehdin ottaa askeltakaan, vartija seisoo siinä, eikä se lopulta anna minun mennä kuin vessaan. Silloin mä tiedän, mitä ne ovat tehneet. Ne ovat tehneet sen saatanan M1:n. Joka kerta, kun edes katson kenkiäni, vartija seisoo ylläni kädet puuskassa, enkä minä pääse mihinkään. Lopulta tulee kaksi punapukuista tyttöä, jotka ottavat reppuni ja minut ja lanssin vieressä antavat minun tupakoida vaikkei siinä saisi.
Kun pääsemme perille, siellä on taas vartija vastassa. Saatanhan vaikka karata ilman reppuani, jonka ne ovat jo vieneet sisälle. Lukittu ovet sulkeutuvat takanani ja tupakkakopissa seinässä on kettingillä kiinnitetty sytkä. Ikuisuuden jälkeen ne päättävät, etteivät ne voi pitää minua siellä väkisin, mutta köyteni ne ovat takavarikoineet, enkä koskaan saa sitä takaisin. Jään vapaaehtoisesti pariksi yöksi, ja hetken minä olen turvassa.
Ne ne kyselevät minua syömään mutta minä en pysty eivätkä ne pakota. Kävelen käytävää edestakaisin ja poltan enemmän kuin pitäisi. Ei siellä ole paljon muuta tekemistä. Äiti kysyy minua lounaalle, mutta vastaan vain että nyt ei pysty, eikä se tiedä missä mä olen. Kerron vain E:lle. Ne soittavat psykalle ja se varaa minulle ajan.
Kun lähden sieltä, saan sytkäni takaisin. Menen bussilla kotiin ja olo on tyhjä. Seuraavana päivänä ostan uuden köyden, samanlaisen kuin minkä ne ottivat minulta. Paria päivää myöhemmin poistan itse tikit, koska en halua mennä terveyskeskukseen. Verikokeet paljastavat, että minulla on puutostiloja, mutta mua ei kiinnosta.
Minä istun katulamppujen valon laitamilla sillan teräskaiteella. Ja sitten on liian mustaa asfalttia, varjoja jotka kulkevat väärään suuntaan ja niitä hahmoja näkökentän laidoilla. Minä havahdun ensiavun tupakkakopissa, tumppaan jo filtteriin asti palaneen savukkeen ja katkonaisesti liikehtien astun sisään. Kenkä on sisältä kuuma ja verestä märkä ja kasvoillani on toissapäiväisten meikkien jämät, mutta mä en välitä.
Saan siistit tikit ja lääkettä ja ne haluavat että olen yön siellä. Aamulla psykiatrinen hoitaja tulee sitten tekemään jatkohoitosuunnitelman. En halua nukkua, mutta lopulta lääke voittaa ja horrostan muutaman tunnin. Puolen päivän aikaan hoitaja tulee. En muista, mitä puhumme, mutta hetken kuluttua se hakee lääkärin. Se on eri lääkäri kuin yöllä. Se sanoo ettei mun tarviikaan haluta sairaalaan. Ne siirtävät minut pois verhojen takaa ja parkkeeraavat sänkyni käytävälle, mistä ne näkevät minut koko ajan. Joku tuo kahvia, toinen ottaa verta putkiloihin.
Laitan kengät jalkaan, mutta ennen kuin ehdin ottaa askeltakaan, vartija seisoo siinä, eikä se lopulta anna minun mennä kuin vessaan. Silloin mä tiedän, mitä ne ovat tehneet. Ne ovat tehneet sen saatanan M1:n. Joka kerta, kun edes katson kenkiäni, vartija seisoo ylläni kädet puuskassa, enkä minä pääse mihinkään. Lopulta tulee kaksi punapukuista tyttöä, jotka ottavat reppuni ja minut ja lanssin vieressä antavat minun tupakoida vaikkei siinä saisi.
Kun pääsemme perille, siellä on taas vartija vastassa. Saatanhan vaikka karata ilman reppuani, jonka ne ovat jo vieneet sisälle. Lukittu ovet sulkeutuvat takanani ja tupakkakopissa seinässä on kettingillä kiinnitetty sytkä. Ikuisuuden jälkeen ne päättävät, etteivät ne voi pitää minua siellä väkisin, mutta köyteni ne ovat takavarikoineet, enkä koskaan saa sitä takaisin. Jään vapaaehtoisesti pariksi yöksi, ja hetken minä olen turvassa.
Ne ne kyselevät minua syömään mutta minä en pysty eivätkä ne pakota. Kävelen käytävää edestakaisin ja poltan enemmän kuin pitäisi. Ei siellä ole paljon muuta tekemistä. Äiti kysyy minua lounaalle, mutta vastaan vain että nyt ei pysty, eikä se tiedä missä mä olen. Kerron vain E:lle. Ne soittavat psykalle ja se varaa minulle ajan.
Kun lähden sieltä, saan sytkäni takaisin. Menen bussilla kotiin ja olo on tyhjä. Seuraavana päivänä ostan uuden köyden, samanlaisen kuin minkä ne ottivat minulta. Paria päivää myöhemmin poistan itse tikit, koska en halua mennä terveyskeskukseen. Verikokeet paljastavat, että minulla on puutostiloja, mutta mua ei kiinnosta.
