Käheästi kuiskaten

Minä herään hämmentäviin puheluihin, vastaan sähköposteihin, joihin en halua vastata, haluan vastata, en osaa vastata, lähetän viestejä, joita ei kai pitäisi, viilaan jokaista pilkkua ja sanamuotoa vaikka tiedän, ettei sillä ole väliä. Istun työpaikan pienimpään neuvotteluhuoneeseen rekryn ja toisen ihmisen kanssa, minulle annetaan tehtävä, johon en ole hakenut, ja vaikkei minulla ole (vielä) ajokorttia, ei autoa ja englantikin on heikkoa, he haluavat minut. Kiemurtelen jännityksestä ja hymyilen jäykkää mutta täydellisen aitoa hymyä, tunnen oloni hetken aikaa tärkeäksi, ja vielä noin suurelle firmalle. Ammatillinen itsetuntoni nousee jälleen kohisten, sillä tiedän, että niihin tehtäviin kuuluu muutakin kuin nätti hymy, vaikka silläkin on merkitystä.

Muutamaa tuntia ja kymmenen minuutin päiväunia myöhemmin löydän itseni keräämästä kierroksia terveyskeskuksen käytävän penkiltä. Ajat ovat vaihteeksi myöhässä, ja minä haluan vain äkkiä kauas pois. Onneksi täti on mukava, pätevän oloinen ja asiallinen, kaikin puolin positiivinen yllätys. Hän koittaa kurkata mieleni maisemaan, ja koska minun tilanteeseeni ei mitä ilmeisimmin sovi se tavanomaisin prinsessatautien hoitopolku, hän varaa uuden ajan ja pari lisää ennen kuin lähettää minut eteenpäin. Tuon tunnin aikana punaisten kenkieni nahka narisee, niiden jokainen ommel ja taite käyvät tutuiksi, se pieni nypylä, joka lapikkaiden kärjissä on, jää silmiini suljettunakin.

Joskus tuntuu kamalan pahalta, mutta yön valkoinen maa on kuin pieniä timantteja, viimeistä yötä töissä olevan työkaverin hymy on aito ja sielua lämmittävä ja minä tiedän, että edessä on valoa ja seikkailua.

in der Stille

Rakastan pakkasöitä. Puiden oksat ovat valkoiset, hengitys huuruaa ja pakkaslumi narskuu pyörän renkaiden alla. Vaikka pyörä on raskas polkea parinkymmenen asteen pakkasessa ja vaikka rappukäytävissä on kamalan kuuma, niin minusta töissä on silti kivaa. Nälkä iskee yössä aiemmin kuin ennen häiritsemättä kuitenkaan enempää, rasitusvammojen ja liukastumisten riski on moninkertaistunut ja sormenpäät jäätyvät nopeasti, mutta minä haluan lähteä, ihan joka aamu ennen kahta, kun puen työvaatteita päälleni, solmin kengännauhoja, kiristän kypärän päähäni ja kipitän portaita pyörävarastoon, minulla on sellainen tunne, että kaikki menee oikein. Että niin tämän kuuluukin mennä. Tuntuu, että kuulun juuri siihen, missä olen, yöhön, kadunkulmiin, rappukäytäviin, pyöräni selkään. En ikuisesti, mutta nyt, tässä hetkessä, eilen, tänään ja huomenna.

Minulla on mukava esimies ja aivan jumalattoman komea. En tunne häntä yhtään, mutta hän on aina ollut mukava minulle. Sovittaessani uusia työvaatteitani minusta on suorastaan liikuttavaa, kuinka tarkasti hän pitää huolta siitä, ettei katse laskeudu kasvojani alemmas, vaikken edes riisu yhtän vaan sovitan tuulipukua arkivaatteideni päälle. Olen ehkä pieni huomiohuora, mutta nautin siitä hetkestä, jonka saan viettää hänen kanssaan kaksin. Kun hän kyselee minulta, mitä pidän piireistäni ja miten on mennyt, kertoo tämänhetkisistä haasteista ja muista työasioista. En ole ihastunut häneen tai millään tavalla kiinnostunut hänen henkilökohtaisesta elämästään, mutta minusta on mukavaa olla hetken verran hänen huomionsa keskipisteenä, jutella hänen kanssaan ilman, että mukana on muita esimiehiä tai muita minua tärkeämpiä ihmisiä, saatika muita jakajia. Että on vain minä, hetken aikaa vain minä.

Aamiainen numero kolme jää tänään väliin, kun äiti soittaa ja puhumme yli tunnin. Otollinen aika syödä menee ohi, ja vaikka on niin nälkä että sattuu, en tartu enää ruokakaapin kahvaan tarkistaakseni, mitä siellä on. Tiedän, ettei siellä ole mitään heti valmista, ja olisihan se kauhea vaiva vaikka keittää riisiä. Etenkin, kun sen kanssa syötäväksi on lähinnä ketsuppia ja erilaisia chilikastikkeita. Puuro olisi nopeasti valmis, mutta ei tee mieli. Syön sitä kaksi tai kolme kertaa päivässä. Mutta ei kai se haittaa, että kolmas aamiainen on mukillinen teetä, kun ensimmäinen aamiainen oli omenakaurapaistosta ja vaniljajäätelöä kaksikymmentä vaille kaksi yöllä. Sokeria, rasvaa, ainakin kaksinkertainen määrä energiaa tavalliseen puuroaamiaiseeni verrattuna. Kyllä tämä tästä. Koitan saada lihavan ruumiini hengittämään tasaisesti ja lupaan, että illalla syön tuhdisti.

Joskus hiljaisuudessa teen tutkimusmatkoja omaan kehooni, joka on minulle vieras. Sängyssä peiton alla, suihkussa, sohvalla, keittiön rahilla. Minä olen elänyt tässä ruumiissa yli kaksikymmentäkolme vuotta, ja vieläkin se on minulle vieras, outo, inhottava, joskus pelottavakin. Viime aikoina se on muuttunut nopeammin kuin murrosiässä, ja sekin vähä, mitä kehostani tunsin, on taas tuntematonta, erilaista. Yritän ottaa ne löytöretkinä, mahdollisuutena löytää jotain uutta ja jännittävää, ihanaakin, mutta toisinaan on aika ahdistavaa löytää itsestään uusia ulottuvuuksia, olkootkin vaikka kuinka terveellisiä.

Sormet liukuvat arvilla, piiloon vetäytyvillä kylkiluilla, reisien löysyydessä. Mietin, miten kukaan voisi koskaan rakastaa minua, kun en itse kykene rakastamaan itseäni.

Lumikukka

Ennen joulua omalääkäri katsoo minua lasiensa läpi, laittaa vaa'alle vaikken haluaisi, mutta onneksi minun ei tarvitse katsoa sitä lukemaa, sillä sisälläni riehuu viha, jota en halua vapauttaa punaisena ihon alta. En tiedä, mitä se kirjoittaa enkä haluakaan tietää. Noin vartin kuluttua lähden huoneesta Opamox-resepti kädessä enkä tiedä, menikö kaikki sittenkin vain pahemmaksi.

Samana päivänä näen Muusan liian julkisessa tilaisuudessa enkä uskalla katsoa niin syvälle silmiin kuin haluaisin. Ja sitä, mitä onnistun näkemään, en osaa tulkita. Istun vieressä ja tunnen sen tuoksun, joka huumasi minut jo ensimmäisellä kerralla, hymyilen väsymyksestä vaisusti ja osallistun ujosti keskusteluun, jonka osallistujista minä olen nuorin, kokemattomin, vähäarvoisin ja ainoa, joka ei tunne kaikkia muita.

Vedin joulun alla itseni aivan liian piippuun, pitkälle ylitse sen ailahtelevan mania-depressio-kierteen aina sinne asti, missä usvan takaa kuultaa päätepysäkki. Se kaikki oli niin järjetöntä, puoli tuntia ennen töitä, kolme varttia töiden jälkeen, tunti päivällä ja taas puoli tuntia ennen töitä päivstä toiseen. Sain lahjavillasukat valmiiksi melkein kaksi tuntia ennen kuin ne piti laittaa kuusen alle, nukkua en ehtinyt sitäkään. Onneksi äidin luona vietetyn joulun ihmiset ymmärsivät, että olen herkillä ja antoivat minun nukkua ohi kaiken ohjelman sitä Opamoxin turvaamaa unta, jota en ollut ennen kokenut. Isän vanhempien luona joulu ei ollut yhtä turvattua, vaikka otin pillerin ennen menoa, ennen ruokaa ja ennen liian viininhuuruista iltajuustosessiota.

Vuodenvaihteen aikoihin elämä alkoi voittaa hiljalleen. Uudenvuodentaiat ennustivat minulle rahaa ja iloa. Ehkä olisin toivonut jotain muuta, mutta näillä mennään. Yöllä suuntasin yksinäni yökerhoon niin laittautuneena, että hetken aikaa tunsin itseni kauniiksi. Tanssi vei, vessassa oli hurmaava tyttö joka lainasi minulta huulipunaa ja minä olin juonut tarpeeksi, ettei tarvinnut ostaa yhtä enempää. Lähdin kuitenkin aikaisin pois, sillä koin aavistuksen epämiellyttäväksi sen piirityksen, jonka kohteeksi jouduin tanssilattialla. Kaksi stondista samanaikaisesti reisiä vasten, kolmet liian tarttuvat kädet olivat liikaa. Lähdin ennen kuin ilta oli pilalla ja tankojuoppoilin kotiin maailman parhaalla pyörällä.

Tuntuu, että elämä on jotenkin vakiintuneempaa kuin koskaan. Olen ensimmäistä kertaa taloudellisesti riippumaton perheestäni. Minulla on vakituinen työsuhde, jonka koeaika päättyi juuri. Herranjumala, irtisanomisajat ja kaikki. Käytän ammattiliiton taskukalenteria, tunnen olevani osa yhteisöä, johon haluankin kuulua. Vakiintuminen ei kuitenkaan tarkoita elämän pysähtymistä. Se menee kuitenkin eteenpäin, vaikkakaan ei akateemisesti tai taloudellisesti. Olen laskeutunut yliopisto-opiskelijasta ja tulevasta tiedemiehestä pienipalkkaisen ja ei-niin-arvostetun työn hyväksi tekijäksi, eikä se harmita minua lainkaan.

Kaikki on niin kovin hyvin. Silti varjot hiiviskelevät kahdenkymmenen kynttiläni jättämissä varjoissa, joskus ne kaikki ajatukset ja huudot kaikuvat päässäni, kimpoilevat kallossani niin että meinaan tulla hulluksi. Vaikka syön aamupuuroni, laitan voita leivän päälle ja hunajaa teehen oksentamatta, vaikka liikun kohtuudella ja pidän terät rasiassaan, ne muistot ja ajatukset eivät mene pois. Eivät ne koko ajan ole, mutta yhä liian usein olen vain lihava, epäonnistunut ja heikko syöppö, jonka tulisi tiputtaa helvetin monta kiloa. En anna niiden vaikuttaa toimintaani, lihavanakin syön makaroonia ja laitan voisilmän puuroon, mutta pelkään, että joku päivä voimani eivät ehkä riitä. Joskus oikeasti salaa kuvittelen haluavani takaisin sinne, mistä olen pyristelemässä pois, ja on kovin vaikeaa suunnata eteenpäin, kun takaa kuiskii kaikki se, mistä luopuminen tekee niin saatanan kipeää. Miksei ne vain mee pois.