Terveysaseman lääkäri kutsuu toisen lääkärin arvioimaan, miten tämä toissapäiväinen haava kannattaa virkistää ja ommella, kun se kuitenkin pitää sulkea. Se puuduttaa hyvin eikä mua juurikaan satu, kun se työskentelee hiljaisuudessa. Tuijotan kattoa enkä puhu mitään. Lopuksi se ohjeistaa, että jatkossa haava kannattaa tulla ompeluttamaan heti eikä vasta parin päivän päästä. En vastaa, mutta mitäpä tuohon edes voisi vastata. En ollut suunnitellut tulevani tätäkään hoidattamaan.

Koko viikko töissä on jo ajatuksenakin raskas, mutta se tuo hetkellisesti täytettä elämään. Hetken aikaa teen jotain, millä on merkitystä. Töiden jälkeen olen väsynyt enkä jaksa tehdä mitään, joten kulutan illat vain olemalla, mikä on omalla tavallaan raskasta sekin. Ehkä vähän riskialtistakin, mutta mehän tiedämme, että minä en ole kovin turvallisuushakuinen ihminen. 

 

Hiljaiset pitkät illat voivat olla niin yksinäisiä, enkä silti edes kaipaa seuraa. Vaikka se mustuus valuu oven alta huoneeseen, en toivo, että kukaan olisi täällä mun kanssa. Katson tyynesti, kun se leviää lattialle ja kastelee varpaat, mutten viitsi edes väistää.

Hetken toivoisin, että olisin humalassa ja voisin liian täydellä tanssilattialla vain tanssia tämän kaiken pois. Kaataa kurkkuun pari shottia liikaa ja tanssia lisää kunnes jalat eivät kanna, mutta ei. Olen hiljaisessa kodissani yksin ja koitan olla ahdistumatta huomenna alkavasta yhdeksän päivän työputkesta. Olkoonkin, että ne eivät ole yleisen määritelmän mukaan täysiä päiviä, niin ero viimeaikaiseen elämääni on suuri. Viitenä niistä yhdeksästä päivästä minun pitää olla yhteiskuntakelpoinen ja osaava. Onneksi loppuina riittää, että olen hengissä, ryömin paikalle ja hoidan hommat itsekseni. Silti mua vähän hirvittää. Hirvittää, vaikka tuo on unelmieni työ ja tiedän olevani hyvä siinä.

Olisipa jossain nyt se kaninkolo, johon voisin ryömiä. 

Yksi kerrallaan pois

Minä menetän yksi kerrallaan syitä pysyä hengissä. Alkukesästä meni koira, tuo kolmessa ja puolessa vuodessa niin rakkaaksi tullut pieni tyttövanhus. Nyt menee lisää täällä asuvia olentoja. Ne sentään vain muuttavat, eivät kuole, mutta sattuu se silti. Kyllä näitä tänne vielä jääkin, mutta yhä vähemmän ja yhä kevyempiä syitä pysyä elossa.

Välillä sattuu niin perkeleesti ja välillä sitten ei tunnu miltään. Se kalsea tyhjyys sisälläni voi olla helpottavaa, mutta se voi olla myös hyvin tuskallista omalla tavallaan. Ihan kuin se verestäisi reunoilta.

Ne jaksavat vielä toivoa, että ketamiini pelastaisi minut ainakin siihen asti, että saataisiin tapeltua Kelasta minulle vlk psykoterapia, traumaorientoitunut sellainen. Minä en jaksa enää toivoa edes sitä. Mutta kyllä minä täällä vielä kahlaan, tänään, ensi viikolla ja seuraavallakin, koska on velvollisuuksia. Ja voi kuinka minä toivoisin, ettei niitä velvollisuuksia olisi. 

Jalkoihin sattuu kai vain ihan vähän, kun kävelen portaita ylös kotiin. Tähän tunkkaiseen kuplaan, jossa päivät ovat joskus loputtoman pitkiä. Vaikka kuinka yritän keksiä itselleni jotain tekemistä koko ajan, ilta ei vain tule, eikä varsinkaan se hetki, kun pääsen nukkumaan.

Illan raskaus alkaa tiivistyä ikkunankarmeihin ja painaa rintaa niin, etten meinaa jaksaa hengittää, mutta hengitän kuitenkin. Vielä minä hengitän tätä tahmeaa ilmaa. Se pisaroi seinillä ja helminä ohimolla ja sumentaa näkökonttää.

Minulla on taas tuoreita haavoja, enkä enää voi mitenkään piilottaa niitä siltä katseelta, joka nuolee minun alastonta vartaloani. En halua, että se enää koskaan tekee niin, sillä minun pitää suojella sitä itseltäni, ihan niin kuin kaikkia muitakin. En voi antaa niiden nähdä tätä pimeyttä, toivottomuutta ja kipua. En voi antaa niiden nähdä minua.

Minulla on ystäviä, rakkaita ja läheisiäkin, mutta kun ne hoidossa kysyvät, kuinka moni tietää tilanteestani, vastaus on, että ei kukaan. Ei kukaan. Joku jotain pientä ja yleistä, mutta totuutta ei kukaan. Välitän niistä liikaa satuttaakseni niitä minulla.

Vaikka minä yhä kahlaan täällä, en jaksa enää ponnistella niin kovasti kuin pitäisi. Mä olen niin pohjattoman väsynyt. Väsynyt kipuun ja painostavaan toivottomuuteen, loputtomaan pimeyteen ja siihen, etten vain osaa olla oikeanlainen.

Gott weiß Ich will kein Engel sein