Minä menetän yksi kerrallaan syitä pysyä hengissä. Alkukesästä meni koira, tuo kolmessa ja puolessa vuodessa niin rakkaaksi tullut pieni tyttövanhus. Nyt menee lisää täällä asuvia olentoja. Ne sentään vain muuttavat, eivät kuole, mutta sattuu se silti. Kyllä näitä tänne vielä jääkin, mutta yhä vähemmän ja yhä kevyempiä syitä pysyä elossa.
Välillä sattuu niin perkeleesti ja välillä sitten ei tunnu miltään. Se kalsea tyhjyys sisälläni voi olla helpottavaa, mutta se voi olla myös hyvin tuskallista omalla tavallaan. Ihan kuin se verestäisi reunoilta.
Ne jaksavat vielä toivoa, että ketamiini pelastaisi minut ainakin siihen asti, että saataisiin tapeltua Kelasta minulle vlk psykoterapia, traumaorientoitunut sellainen. Minä en jaksa enää toivoa edes sitä. Mutta kyllä minä täällä vielä kahlaan, tänään, ensi viikolla ja seuraavallakin, koska on velvollisuuksia. Ja voi kuinka minä toivoisin, ettei niitä velvollisuuksia olisi.
Ehkä kuulostan tyhmältä tai kylmältä mutta herran jestas ota uusi koira jos se auttaa sua pitämään nenän pinnan päällä. Vaikka ei olla enää tekemisissä, pidän silti ajatuksesta että siellä se therru yhä meidän kaupungissa elelee. Mistä sitä tietää, jos elämät taas joskus kohtaa. Haluan ainakin toivoa niin. Nega
VastaaPoistaNiin. Kyllähän koira pakotti pysyyn edes jossain määrin pinnalla. Mutta nyt en oikeastaan edes halua uutta koiraa enkä oikein voi ottakaan tähän tilanteeseen.
VastaaPoistaMutta ehkä meidän elämät vielä joskus kohtaa.