Hiljaiset pitkät illat voivat olla niin yksinäisiä, enkä silti edes kaipaa seuraa. Vaikka se mustuus valuu oven alta huoneeseen, en toivo, että kukaan olisi täällä mun kanssa. Katson tyynesti, kun se leviää lattialle ja kastelee varpaat, mutten viitsi edes väistää.

Hetken toivoisin, että olisin humalassa ja voisin liian täydellä tanssilattialla vain tanssia tämän kaiken pois. Kaataa kurkkuun pari shottia liikaa ja tanssia lisää kunnes jalat eivät kanna, mutta ei. Olen hiljaisessa kodissani yksin ja koitan olla ahdistumatta huomenna alkavasta yhdeksän päivän työputkesta. Olkoonkin, että ne eivät ole yleisen määritelmän mukaan täysiä päiviä, niin ero viimeaikaiseen elämääni on suuri. Viitenä niistä yhdeksästä päivästä minun pitää olla yhteiskuntakelpoinen ja osaava. Onneksi loppuina riittää, että olen hengissä, ryömin paikalle ja hoidan hommat itsekseni. Silti mua vähän hirvittää. Hirvittää, vaikka tuo on unelmieni työ ja tiedän olevani hyvä siinä.

Olisipa jossain nyt se kaninkolo, johon voisin ryömiä.