Illan raskaus alkaa tiivistyä ikkunankarmeihin ja painaa rintaa niin, etten meinaa jaksaa hengittää, mutta hengitän kuitenkin. Vielä minä hengitän tätä tahmeaa ilmaa. Se pisaroi seinillä ja helminä ohimolla ja sumentaa näkökonttää.

Minulla on taas tuoreita haavoja, enkä enää voi mitenkään piilottaa niitä siltä katseelta, joka nuolee minun alastonta vartaloani. En halua, että se enää koskaan tekee niin, sillä minun pitää suojella sitä itseltäni, ihan niin kuin kaikkia muitakin. En voi antaa niiden nähdä tätä pimeyttä, toivottomuutta ja kipua. En voi antaa niiden nähdä minua.

Minulla on ystäviä, rakkaita ja läheisiäkin, mutta kun ne hoidossa kysyvät, kuinka moni tietää tilanteestani, vastaus on, että ei kukaan. Ei kukaan. Joku jotain pientä ja yleistä, mutta totuutta ei kukaan. Välitän niistä liikaa satuttaakseni niitä minulla.

Vaikka minä yhä kahlaan täällä, en jaksa enää ponnistella niin kovasti kuin pitäisi. Mä olen niin pohjattoman väsynyt. Väsynyt kipuun ja painostavaan toivottomuuteen, loputtomaan pimeyteen ja siihen, etten vain osaa olla oikeanlainen.

Gott weiß Ich will kein Engel sein