Eräänä iltana menen liian pitkälle enkä voikaan enää hoitaa itse kenenkään tietämättä, vaan siivoamiseen tarvitaan kirurgia. Saan kiireellisen lähetteen ihonsiirtoon ja psykiatriselle. Sairaalassa saan viimein levätä, ja silloin kaikki ahdistus ja kipu hyökkäävät. Itken räkä poskella ja hoitaja tuo syömättömän ateriani takaisin eteeni.
Osastolla ne ottavat minulta kaikki hakaneulat, sytkät ja vyön. Ja aivan syystä. Lääkäri sanoo, että olen jo aikuinen ja pärjännyt tähänkin asti, joten mun pitää ihan itse osata syödä. Saan valmiin tarjottimen eteeni viisi kertaa päivässä, mutta syömättä jättämisestä ei seuraa mitään. Se vain siivotaan pois. Tiedän, ettei sen pitäisi olla niin, mutta salaa olen riemuissani.
Välissä on ollut kai ihan hyviäkin aikoja, mutta minä olen taas tässä.
