11 totuutta

 Kiitokset taas teille, rakkaat lukijani. Teidän olemassaolonne ja kommenttinne todella piristivät jälleen viime postauksen jälkeen.

Piisami tuli takaisin, ujona ja varovaisena. Myönsi ylireagoineensa väsyneenä. Olen kuitenkin sen kanssa samaa mieltä siitä, että meidän suhteessamme on ongelmia. Piisami kaipaisi enemmän seksiä. Minua ei oikeasti ole huvittanut enää pitkiin aikoihin enkä ole säälistä antanut. Eikä vika ole Piisamissa vaan minussa. Minua taas ärsyttää se, että Piisami on monesti kuin suuri vauva, joka ei tee mitään itse, jonka passaamisen ilmeisesti pitäisi olla minun elämäntehtäväni. En ole Piisamin äiti enkä sellaiseksi ryhdy.

Viikonloppuna oli taas synnynkaupunki, Ramona (ent. Cherry), viini ja portaat. Pisimmät olivat 130 askelmaa. Ensi kerralla mennään niihin vielä pidempiin, joohan? Taidan nimittäin tietää ainakin yhdet.

Tapasin lauantaina K:n eräässä tapahtumassa. Tiesin, että hän on siellä, joten tietysti jännitin kauheasti ja samalla häpesin läskejäni. Hän on nähnyt minut niin paljon pienempänä (vaikka tarkalleen vain kilon kevyempänä, mutta olin silloin paljon pienempi, ihan varmasti olin!). Aluksi hän ei tunnistanut minua kauempaa ja luulin hänen tahalteen välttelevän. Kun lopulta osuimme kasvokkain, hän selitti, että uudet hiukseni hämäsivät. Mutta kaikkein yllättävintä oli, että hän ilmaisi toivovansa, että voisimme joskus vapaa-ajalla nähdä oikein ajan kanssa, joko kahdestaan kanssani tai kolmestaan E:n kanssa. En tiedä, mitä ajatella. Hän sanoi vuosia sitten saman, eikä se koskaan toteutunut.

 Ja sitten asiaan. sugar heitti minua haasteella. Kiitokset hänelle.


This little award is all about discovering new blogs and helping those with less than 200 followers to get recognized.

1.Each person tagged must post 11 things about themselves.
2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.
3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
5.These lucky bloggers must be told.
6.There's no tag backs.

11 asiaa minusta. Toivottavasti tulee jotain uuttakin.

1. Perustunteeni on häpeä. Monella tutullani negatiivisista tunteista päälimmäinen on pelko, mutta minulla ei. Eikä ole äidilläni eikä isoäidilläni. Me olemme kaikki häpeäjiä.


2. Omistan ratsastushousut, tuulihousut ja lasketteluhousut. Lisäksi äidin luona on yhdet vanhat housut, joita käytän ulkoiluttaessani koiraa siellä. Minua ei siis juuri koskaan näe housut jalassa.


3. Syön luomuruokaa aina mahdollisuuksien mukaan. Vaikka raha olisi tiukilla (niin kuin se melkein aina on), pyrin ostamaan luomua. Sekä ruuan eettisyys, ekologisuus että laatu ovat minulle tosi tärkeitä, ja ne kolme yhdistyvät yleensä luomussa.


4. Minun isälläni oli alkoholiongelma (on vieläkin, mutta se ei enää juuri vaikuta minun elämääni) ja pikkuveljieni isä on kovemman luokan narkomaani ja pikkurikollinen (se ei ole enää pitkään aikaan onneksi kauheasti ollut kuvioissa mukana). Silti koen, että minulla oli hyvä ja turvattu lapsuus.


5. Haluaisin matkustaa Pohjois-Koreaan. Haluaisin nähdä sen nyt, kun se on vielä suljettu. Vaikka onkin ihan kauheaa, että sellaista on vielä olemassa, niin se on myös jännittävää.


7. Vaikka musiikkimakuni on muuten varsin sivistynyt (heviä ja sitä klassiseksi kutsuttua), niin minusta tämä on hieno kappale. Se jotenkin koskettaa minua aika syvälle.


8. En ole koskaan halunnut malliksi (vaate/meikki tms.). En varsinkaan huippumalliksi. Valokuvamallina olen ollut äidilleni paljon ja parille muulle henkilölle muutaman kerran. Minusta oli jossain vaiheessa kai alastonkuviakin netissä, mutta kuvaaja lupasi, etteivät kasvoni näy niissä niin, että minut voisi tunnistaa. Luotan häneen enkä koskaan käynyt katsomassa. Lisäksi olin kuvien ottohetkellä vielä aika ronskisti alaikäinen, niin niistä kuvista oltiin aika hiljaa meilläpäin. Ja kyseessä oli taide, ei porno.

9. En koskaan laske alkoholin kaloreita. Tyhmää kyllä jättää laskematta, kun kerran lasken kaiken muunkin. En vain osaa mieltää alkoholia lihottavaksi.

10. Olen liian ylpeä ottaakseni apua vastaan. Melkein aina. Saatan esimerkiksi suuttua äidille, jos se laittaa tililleni rahaa, vaikka olisin kuinka persaukinen. En voi tunnustaa avuntarvettani juuri koskaan. Tietysti minä selviän itse!

11. Haluaisin muuttaa Saksaan ja opiskella siellä. Etenkin Baijeri kiehtoo. Tämä onkin yksi hyvä syy lisää roikkua täällä yliopistossa, niin voin käydä näitä saksankursseja. Käsitykseni mukaan useimmat tai jopa kaikki Saksan yliopistoista vaativat todella kovaa saksan kielen taitoa ulkomaalaisilta opiskelijoilta. Ihan lukion A2-saksalla tuskin on mitään tekoa.

 Kysymykset (ja vastaukset):

1. Millainen on tavallinen aamupalasi?
Minulla ei ole tavallista aamupalaa. Joskus syön, joskus en. Jos syön, se saattaa olla esimerkiksi kaurapuuroa ja pakastemarjoja tai maustamatonta jugurttia ja Talk Muruja/kaurahiutaleita/maissihiutaleita tai sellaisenaan. Tai banaani, kuten tänään. Lisäksi teetä tai kahvia. Aina myös kofeiinitabletteja 3-4 riippuen siitä, juonko kahvia vai teetä.

2. Kolme negatiivista asiaa luonteestasi?
Äkkipikaisuus, ylpeys, itsekkyys.

3. Kolme positiivista asiaa sinusta?
Apua, tällaiset on aina vaikeita. En minä pidä itsestäni, mutta koitan kuitenkin keksiä kolme hyvää asiaa. Okei, osaan innostua asioista ja pidän sitä kykyä lahjana. Tämä on ehkä heikentynyt viime vuosina, mutta nostaa onneksi edelleen silloin tällöin päätään.  Minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin, jos haluan tai on pakko. Yleensä en halua eikä ole pakko, mutta tarvittaessa se sujuu aika luonnostaan sen kummempia miettimättä.  Osaan nykyään peittää tunteeni aika hyvin, jos haluan. Tämä helpottaa sosiaalista kanssakäymistä ihmisten kanssa.

4. Mitä/missä opiskelet?
Tällä hetkellä fysiikkaa suomalaisessa yliopistossa. Saatan kyllä ensi vuonna aloittaa jonkun muun alan, jos keksin ensin, että minkä.

5. Milloin olet viimeksi luistellut? Pidätkö siitä?
Joskus vuosi sitten kävin kokeilemassa lähellä olevaa jäätä. Se oli kuitenkin koko talven niin huonossa kunnossa, ettei tarvinnut mennä toista kertaa. Ja kyllä, luistelu on ihanaa!

6. Kuinka paljon yleensä luet kokeisiin?
Lukiossa en lukenut nimeksikään, usein en ollenkaan. Nyt yliopistossa luen yleensä koealueen kerran tai kaksi läpi, jos ehdin. Yleensä aloitan liian myöhään, niin ehdin lukea korkeintaan kerran. Ikävä kyllä fysiikan tenteistä ei selviä lukemalla, pitäisi myös laskea ja paljon.

7. Mistä teostasi olet eniten ylpeä?
En tosiaan tiedä. Ehkä siitä, että sain vastoinkäymisistä huolimatta sain aikanaan tehtyä lukion tanssidiplomin. Monta kertaa oli sellainen olo, etten jaksa, en pysty.
Viime aikoina olen tehnyt hyvin vähän mitään mainitsemisen arvoista.

8. Jos oksennat, niin kuinka usein?
Vaihtelee tosi paljon. Joskus voi olla kuukausiakin niin, että oksennan korkeintaan kerran-pari selvin päin, toisina kausina liian monta kertaa viikossa, liian monta kertaa päivässä. Nykyään teen sitä onneksi paljon vähemmän kuin vaikka kolme-neljä vuotta sitten.

9. Pidätkö siivoamisesta? Onko suhtautumisesti iän myötä muuttunut?
En pidä siivoamisesta enkä ole kovin tarkka kodin siisteydestä. Siivoan yleensä ennen vieraiden tuloa, joskus harvoin omaksi ilokseni. Siivoaminen ei ole kovin mukavaa puuhaa, mutta sen jälkeen on aina hyvä mieli. En koe, että tämä olisi iän myötä muuttunut kovin paljoa, joskin ymmärrän siivouksen tärkeyden paremmin näin yksin asuessa kuin aikanaan äidin kanssa asuessa. Ehkä omassa asunnossa vain pitää huolehtia siivouksesta enemmän.

10. Kaukaisin paikka kodistasi, jossa olet koskaan käynyt?
Varmaan Kypros. Istanbul tuntuu kuitenkin olleen paljon kauempana, kun siellä käytiin junalla.

11. Unelmasi?
Yksi unelma olisi valmistua fyysikoksi. Se ei kuitenkaan taida toteutua. Toinen, se mahdollisempi, unelma olisi tulla kamalan pieneksi.

Kysymykseni teille:

1. Jos sinun pitäisi valita kolme ruokaa (tai elintarviketta), joilla eläisit seuraavat viisi vuotta, niin mitkä ne olisivat?
2. Kuvaile isääsi ja äitiäsi (mikäli tunnet molemmat) kumpaakin kolmella sanalla.
3. Syötkö lääkkeitä tai ravintolisiä? Jos, niin mitä?
4. Lempikirjasi? (Perustelut)
5. Onko joku elokuva vaikuttanut elämääsi merkittävästi? Jos, niin mikä ja miten?
6. Paheesi?
7. Lyhyt katkelma kirjeestä, jonka kirjoittaisit 9-vuotiaalle minällesi:
8. Onko sinulla lemmikkieläintä? Jos on, niin mikä? Jos ei, niin minkä haluaisit? (Miksi?)
9. Luettele ne kolme ruoka-ainetta tai ruokaa, joita et halua syödä tai et pysty syömään.
10. Mikä kirjallisuuden tai elokuvan hahmo mieluiten olisit?
11. Mikä asia tekisi sinut juuri nyt edes hetkellisesti onnelliseksi?


Haastan seuraavat:

Alisa
Ramona Flowers
Izzie
Virta
karo

Piisami pakkasi vaatteensa, partakoneensa ja kaiken ja lähti. Sanomatta mitään. Tiesin, että olen kauhea akka, mutta sitä en tiennyt, että nyt ollaan tässä pisteessä. En tiedä, onko tämä loppupiste vai voidaanko vielä yrittää.

Ei tee mieli syödä.

Lumikin on poissa

Mitään ei ole tapahtunut ja kuitenkin niin paljon. Olen lihonut yli kilon, ja sekös ahdistaa. Olen käynyt lääkärissä, hammaslääkärissä, saanut lisää aikoja, lisää ohjeita siitä, miten minun pitäisi elää.

Tunnen itseni vähän huijariksi, kun en kertonut lääkärille kaikkea. Nyt pian tutkitaan kilpirauhanen ja testataan keliakia. Ja vitut, ei sieltä mitään löydy. Minä esitän viatonta, kyllä, syön aivan hyvin. Lääkäri hymyilee. Eiköhän me jokin selitys löydetä. Se on niin mukava, että tuntuu ikävältä salailla, hymyillä ja valehdella. En minä halua valehdella, mutta pelkään liikaa totuuden paljastumista. En minä ole valmis siihen.

Maailma on murtunut. Ehkä minusta ei olekaan siihen, mitä haluan, mitä olen kauan halunnut. En pysty jatkamaan nykyistä pääainettani ensi syksynä, en vain pysty. Haluaisin, se on niin iso osa minua ja ne harvat kaverit, joita joskus näen täällä, ovat enimmäkseen sieltä, siltä laitokselta, niiltä käytäviltä. Paitsi Tammi ja Pähkinä. Nuppukin on sieltä.

En tiedä, mitä haluan ensi syksynä. Johonkin täytyisi hakea.

Pahinta on se häpeä.

En ole koira

Kaikki on taas ihan kauheaa ja valitan sitä tänne - mihinkäs muuallekaan. Onnistuin viikonloppuna hajottamaan kalliin kahvinvalmistusesineen. Ostin uuden ja hajotin senkin ennen ensimmäistä käyttöä. Ja rahat on aika finito. Ottaako edes aivoon? Lisäksi kaikki viikonlopun leipomukseni epäonnistuivat tavalla tai toisella. Ainakin Piisamin mielestä. Minusta ne juustosarvet maistuivat ihan normaaleilta. Mutta ehkä minä olenkin niin turtunut, kun kaikki leipomukseni ovat aina rumia ja maistuvat pahalta. Ja possuna pitää tietysti aina maistaa, vaikka nuokin ovat vasta ensi viikonlopun juhlia varten. Pisteenä i:n päälle: söin eilen vaihteeksi liikaa.

Eilisistä possuiluista huolimatta paino oli aamulla alempana kuin aikoihin, BMI 17,75. Sitten join vettä, teetä, kävin suihkussa ja vein koiran. Ja hups, paino oli kilon korkeammalla. En minä kai litraa sentään juonut? Siinä vaiheessa iski niin kauhea ahdistus, että teki mieli huutaa. En kehdannut, kun Piisami oli täällä. Hiukset eivät suostuneet menemään hyvin ja lopulta en mahtunut edes ovesta ulos. Näin ne opinnot etenevät, vai mitä?

Tänään ei pitänyt syödä, ja heti aamusta söin kolme ruokalusikallista ituja. Enempää ei ole varaa syödä tänään, ei eieieieiei. Jo noista iduista heijasin itseäni kyykyssä hyvän tovin, kun ahdisti niin paljon.

Päivän suunnitelma: vien koiran kunnon lenkille, lähden yliopistolle tulostamaan tenttimateriaalit, kun luennollekaan en kerran mennyt, kotona vien taas koiran, siivoan vähän ja alan kirjoittaa perjantaina palautettavaa tutkimussuunnitelmaa, joka ei muuten voisi vähempää kiinnostaa. Teetä saa juoda, samoin vettä ja kahvia. Ei syödä. Epäonnistun siinä tottakai, mutta saahan sitä vielä tässä vaiheessa päivää haaveilla?

Hampaista, joita joku rakasti

Sieltä se tuli. Ne kauheat sanat. Mä laitan tähän nyt väliaikaisen paikan, ettet enää riko kieltäsi tähän, mutta se on vain lyhytaikainen ratkaisu. Tämä täytyy poistaa. Viikon päästä olen yhtä hammasta köyhempi. Maitohammasta tosin, mutta mitä väliä sillä on, kun ei siihen ole tulossa uutta, ei minkäänlaista. Implantti voisi olla vaihtoehto, mutta se maksaa maltaita. Sille olisi terveydellisetkin perusteet tässä suussa, eikä vain kosmeettiset. Lähteestä riippuen lähtöhinta tuohon olisi 1000-1800 euroa. Voi olla paljon kalliimpikin.  Ei minulla sellaisia rahoja ole. Ei varmaan tule koskaan olemaan.

Ehkä kyse ei ole oikeasti niin vakavasta asiasta. Ehkä vain paisuttelen turhaan sitä mielessäni. Yksi puuttuva hammas, onko niin kamalaa? Mutta kyllä se on. Yksi suuri aukko hammasrivissä, suurempi rasitus valmiiksi heikoille muille hampaille. Tästä se vanheneminen viimeistään alkaa. Alkaa hampaita puuttua. Pian olen varmasti ryppyinen ja kaljukin. Se on nyt vaan pakko myöntää. Niin ja poiston uhka on parilla muullakin hampaalla. Pahimmassa tapauksessa olen jouluna kolmea hammasta köyhempi. Apua!

Mitä niin pahaa olen tehnyt, että ansaitsen tämän? Minulla on ollut alkujaankin heikot ja puutteelliset hampaat. Miksi? Tuntuu niin epäreilulta. Hampaat ovat olleet  yksi niistä harvoista asioista, joita olen fyysisessä itsessäni arvostanut.

Ehkä on aika katsoa siihen pelottavaan peiliinkin. En ehkä hoida hampaitani aivan erinomaisesti, mutta yritän kuitenkin. Olen varmaan kärsinyt jo aika kauan mm. kalkin kalkin ja D-vitamiinin puutteesta, mikä on aivan oma vikani, kun en osaa syödä. Vasta vähän aikaa sitten olen alkanut syödä niitä purkista. Olen syönyt karkkia, juonut energiajuomia, napostellut. Olen oksennellut paljon ja kauan. Nyt on parempi kausi, mutta tehdyt vauriot eivät enää korjaannu.

Olenko tosiaan valmis uhraamaan hampaani ruuan, peilin ja vaa'an pyhälle kolminaisuudelle?

60 betoniporrasta

Viime viikko oli täyteläinen. Hopea tuli luokseni yhdeksy yöksi. Sipsiä, irtareita, itse tehtyä pitsaa, joka oli harvinaisen simppeliä, sillä minä olen kasvissyöjä ja Hopea ei käytännössä suö mitään kasviksia. Ainoat molemmille sopivat täytteet olivat sipuli, tomaattikastike ja juusto. No, hyvää oli kuitenkin. Rakkaudella omin pikku kätösin tehtyä. Jäätelöä, kahta lajia. Ginitonikkeja, muutama vain. Paljon tupakkaa, hihitystä, maailmanparannusta. Tuntuu, että Hopean ymmärtämättömyys ärsyttää minua enemmän kuin koskaan. Mutta Hopea on kuitenkin se vanha luotettava ystävä. Ei ehkä se läheisin, mutta vakaa ja varma, jonka kanssa voi viettää paljon hyviä hetkiä.

Synnyinkaupunkikaupunki. Cherry Darling ja tämän koira. Suuri ja naurava koira, jolla riittää rakkautta koko maailmalle. Valkkaria, lonkeroa, portaita yhdellä yliopistolla. Kauniita sääriä, katulamppuja, ruoka-aiheinen tietopeli. Sitä uusiksi, joohan?

Kotona mustuus taas hiipii jostakin. Ahdistus ja henkisen pimeyden pelko. Onneksi yksi työ on tehty, parityönä toteutettu esitelmä saksankurssilla. Nyt voin huoletta käyttää jäljellä olevat "sallitut" poissaolot.

Huomenna on taas hammaslääkäri. Ei pelota mikään muu kuin tuomio. En halua luopua yhdestäkään hampaastani. Pelkäään joka kerta kuulevani sen, ettei näitä enää voi saada kuntoon. Oliivisilmäinen täti on mukava ja kaunis, en mutta en halua silti kuulla häneltä sitä. Ehkä niin ei edes käy. Ehkä täti vain pelotteli. Ehkä hän ei arvannut, että jäisin märehtimään niitä sanoja.

Tänään olen syönyt itse tekemääni mehukeittoa, muutaman maissihiutaleen (onneksi ne loppuivat!) ja juustoa. Kauheaa, halpaa ja kumista edamia. Sellaisenaan. Ajatuskin oksettaa. Kuinka alas voi ihminen vajota? Syödä nyt pahaa ja runsasenergistä ruokaa vapaaehtoisesti. Onneksi vaaka ei silti vittuile pahasti. Onkin kummallista, kuinka paino, tuo ihmisarvoani käänteisesti mittaava suure, ei ole edes kasvanut. Se hymyilyttää salaa. Pelkäsin sen nousseen paljonkin.

Minä kaipaan jotakin. En vain oikeen osaa määritellä tarkemmin. Ehkä raikkaan kirpeitä syyspäiviä, joita on muutama tullutkin. Tupakkaa, rauhallisia hyviä hetkiä koiran kanssa, sitä pientä pysähtynyttä aikaa kahden projektin välissä, kun edellinen on tehty ja toisen aika ei vielä ole. Mustaa kahvia, teetä. Ja jotain vielä, jotain sellaista, jonka kuva pakenee mielestäni. Saan siitä pienen henkäyksen tunnelmaa, tuoksua, pienen aavistuksen, mutta se karkaa aina, kun yritän saada siitä kiinni. Odotan.

Dies Irae

Tilasin potilaskertomukset synnyinkaupungista. Ne ovat saapuneet. Saatan ehkä palata niihin myöhemmin. Kaunista luettavaa ne eivät olleet.  Nyt on liikaa tunteita pinnassa.

 Tänään itkin sen pienen 9-vuotiaan Therrun vuoksi, jonka papereihin kouluterveydenhoitaja on kirjoittanut näin: 

Itse sanoo tietävänsä olevansa lihava --

Ca

Olen taas vain pilannut elämääni kokonaisen viikon. Kalkkitablettien osto on vain merkityksetön yritys pitää hampaat suussa vielä pari vuotta, lonkat kävelykunnossa hautaan asti. En minä osaa elää oikein. Anteeksi. Anteeksi etten ole ahkera, loistava, kiinnostunut kaikkien kuntosalitreeneistä tai lasten korvatulehduksista. Anteeksi että joskus on pakko työntää sormet kurkkuun ja antaa ylen, lähteä lenkille salaa ja väittää, ettei ole aikaa nähdä, ehkä ensi viikolla. Anteeksi että olen vain huono ihminen, joka ei osaa edes haluta tarpeeksi muutosta.

Olen sosiaalivammainen, joka ei osaa tehdä ryhmätöitä. Esitän fiksua ja perustelen mukatieteellisesti, miksi minun pitää saada oikeus tehdä tämä ja tuo ryhmätyö yksin (ja jälleen yksi opettaja menee halpaan). Kuuntelen puutuneena ja ennen kaikkea turhautuneena opintojeni noin seitsemättä luentoa kirjoittajatyypeistä ja esitän, että löydän itseni aina uudestaan noista stereotyypeistä, esitän sitä löytämisen riemua ja ylipäätään kiinnostusta koko kurssiin. Tiedän aivan täsmälleen, millainen kirjoittaja olen, enkä halua muuttaa siinä mitään. Miksi muuttaisinkaan, kun opettajat ovat järjestäen olleet tyytyväisiä palauttamiini tarinoihin.

Ensi viikolla on lääkäriaika. Pitäisi vaihtaa pillerien merkkiä. Tai saada ylipäätään joku resepti loppuvien tilalle. Pelkään etten saa sitä, pelkään että se täti tahtoo puuttua asioihin, jotka eivät sille kuulu. Häpeän läskejäni jo valmiiksi ja koitan keksiä tekosyitä olla menemättä. Pakko sinne on kuitenkin mennä.

18,3

18,3 kauheaa kilogrammaa per metrin neliötä liikaa.

Pelkään tulen sammuvan

Syksy on tullut, sitä ei voi enää kieltää. Ei voi olla näkemättä puita, jotka luopuvat hiljalleen lehdistään. Maa on tehty keltaisista ja punaisista lehdistä pilkulliseksi. Kirpeässä syysilmassa tuoksuvat maa ja lahoavat lehdet, tuo tuoksu, joka ilman syksyn raikkautta olisi tunkkainen ja tylsä. Nyt se kuitenkin kruunaa ne ehkä kolme kauniin kuulasta, kirkasta syyspäivää, jotka tekevät tästäkin vuodenajasta odottamisen arvoisen.

Koiran ulkoiluttaminen on ihanaa silloin, kun ei sada kauheasti. Tänäänkin tehtiin taas reilun tunnin lenkki uusilla jännittävillä reiteillä metsässä ja lenkkipoluilla, joilla riittää tutkittavaa niin minulle kuin koirallekin. Oli niin kaunista, etenkin suo, jonka olemassaolosta en tiennytkään vielä eilen. Illalla vielä jonkinlainen lenkki, mutta silloin on jo pimeää ja maailma on toinen.

Hampaisiin ei ole sattunut enää perjantain jälkeen, kun se tuittupää taltutettiin. Pitäisi varata uusia aikoja, sillä korjattavaa riittää. En vain ole saanut vielä tartuttua puhelimeen. Hammaslääkärillä on oliivinväriset silmät, vaahterasiirapin värinen iho ja hän on oikeastaan aika kaunis.

Piisami on taas poissa. Omassa kodissaan kai, kun sinne sanoi menevänsä. Ihmettelen jälleen sitä, kuinka paljon hän viihtyy siellä. Yleensä Piisami on se, joka haluaa olla koko ajan yhdessä. Nyt minä taidan kaivata häntä tänne luokseni.

Kontrolli ja kauneus pakenevat minua taas. En saa itsekurin reunastakaan kiinni. Olen lihonut kilon ja keikun taas normaalipainon rajalla, vaikka pari viikkoa sitten se oli jo turvallisen tuntuisesti takana. Mutta siihen turvallisuudentunteeseen ei pidä luottaa, se on valhetta. Tämänaamuinen paino itketti. Olisin halunnut jäädä kotiin rypemään lisääntyneissä läskeissäni. Onneksi oli saksan valmentavan kurssin tunti heti aamusta (kuinka vaikea onkaan herätä kuudelta!), niin oli pakko ryhdistäytyä ja pusertaa kasvanut ruho ja kutistunut itsetunto ovesta ulos ja juosta bussiin.

Epäusko ja epätoivo iskevät yhä uudestaan ja uudestaan, aivan varoittamatta kuin nyrkki kasvoihin, kuin maailman painoinen peitto päälleni tukahduttaen hengitykseni, huutoni, viimeisenkin toivon. Onneksi niitä hyviäkin hetkiä on vielä, muuten ehkä enää jaksaisi. Pelottaa, että romahdan. En tiedä, mitä sitten taphtuisi. Vielä vähemmän tiedän, miksi romahtaisin. Rahaa ei vieläkään ole liikaa, mutta tällä jo elää jotenkuten. En ole riidoissa pahasti kenenkään kanssa ja minulla on maailman ihanin koira. Silti elämä tuntuu uuvuttavalta. Jotenkin merkityksettömältä.

Lääkesumun läpi kohti elämää?

On taas kerrottavaa. Se maanantaina tehty juurihoidon toinen osa ei tainnut mennä ihan suunnitelman mukaan. Hammaslääkäri ei suoraan myöntänyt virhettään (eikä sillä ole väliäkään), mutta näytti joka tapauksessa kuvista, mikä meni pieleen. Yhtä juurta ei ole täytetty kunnolla. Eilen oli siis hammaslääkäri. Perjantaille varattiin uusi aika, joka on minulle ilmainen, sillä siellä korjataan nyt se maanantain juttu. Lisää kipua, jes.

Maanantaista alkaen olen viettänyt aikani enemmän tai vähemmän suloisessa lääketokkurassa. Maanantaina olin ottanut burana 600:sta ja panacodeja. Eilen sain reseptin burana 800:n ja panadoliin. Niitä nyt maksimiannos vuorokaudessa perjantaihin asti, jolloin katsotaan asiaa uusiksi. Tarvittaessa panadolin voi korvata codilla, mutta samanaikaisestihan niitä ei pidä käyttää. Parasetamolimyrkytys on käsittääkseni hidas ja kivulias tapa kuolla. Tämähän tästä vielä puuttui. Kun ahdistaa ihan perkeleesti, siihen ei kaivata enää mitään pillerileikkejä eikä ylimääräistä kipua ja stressiä. Jouduin soittamaan äidille, sillä minulla ei ollut rahaa noihin lääkkeisiin. No, ei ole enää niin sumuinen olo, kun panacod vaihtui panadoliin, mutta väsyttää aivan törkeästi enkä pysty oikeen keskittyyn opiskelujuttuihin.

Piisamikaan ei oikein ymmärrä. Se ei käsitä, että en halua fyysistä läheisyyttä. Kun on kauhea yskä ja alkava flunssa ja sopivasti lääkkeissä (olen vissiin aika herkkä noille särkylääkkeille), niin en todellakaan kestä mitään halailua ja kiehnäämistä. Ja käikkein vähiten se käsittää sitä, että koira saa tulla kylkeen kiinni ja kainaloon nukkumaan. Mutta koira on eri asia.

On minulla jotain iloistakin kerrottavaa. Eilen päivällä ei ollut vielä päätöstä opintotuestani. En tiedä, miksi menin vielä illalla myöhän katsomaan. Hyvä kuitenkin että menin, sillä päätös oli tullut ja tämän kuun opintotuen pitäisi olla huomenna tilillä! Olo on todella helpottunut. Ei hyvä olo sentään, mutta vähemmän ahdistaa edes.

Nyt suurin huolenaiheeni on jälleen läski, jota on päässyt tässä parin viikon aikana kertymään hävettävän paljon. Miksi runsaskalorinen ruoka on halvempaa? Paitsi kaali on myös halpaa, mutta jossain se raja tulee vastaan kaalinsyönnissäkin. Huomenna niin ostan jotain kivaa. Vaikka mehukeittoa, kivennäisvetta, ehkä hedelmiä. Ja ehkä tuulipuvun tai vastaavan. Ja sitten säästän taas.

On jotenkin paha olo edelleen. Maha on kipeä, eivät taida olla kovin mahaystävällisiä nuo pillerit. Yskä on sellainen, että Piisami miettii iltaisin, että kuinka monta puhallusta ja painallusta siinä olikaan. Suolainen vesi juoksee silmistä, henki ei kulje ja yskä hakkaa kuin naapurin mummo mattojaan. Lisäksi tämä väsymys on kauheaa. Minun pitäisi ahkerana opiskella, ettei opintotuki lähde vuoden päästä (lol, silloin olen varmaan jo kuollut), mutta mitä minä teen? Jään kotiin nukkumaan. Hankin poissaoloja ja jätän tehtäviä tekemättä. Nukun. Olen nukkunut joka päivä vähintään kahdet päiväunet. Silloin kun en nuku, olen niin väsynyt, etten pysty tekemään mitään. Ehkä tämä tästä, kun täti saa suuni kuntoon ja flunssa menee ohi. Ehkä se on toiveajattelua, mutta tarvitsen sitä nyt. Toivoa nimittäin.

Kello mittaa kuolemaa

 

Eilinen oli sekä parempi että huonompi päivä. Äiti soitti ja sanoi laittaneensa minulle kaksi kymppiä tilille. Kun on sama pankki, ne näkyvät heti. Sitten kävin metsässä koiran kanssa ja löysin melkein neljä litraa sieniä. Ja heti tuli parempi mieli. Sienet ovat hyvää ruokaa.

Siihen se hyvyys sitten loppuikin taas. Kävin hakemassa puuttuvat aineet feta-pinaattipiirakkaan ja leivoin sellaisen sekä sienipiirakan ja kolme omenapiirakkaa. Ajattelin hieroa sovintoa Piisamin kanssa, kun se tuli illalla luokseni. Vaan se mies ei tykännytkään piirakoistani. Normaalisti kestäisin sen kyllä, mutta nyt se tuntui niin pahalta. Nielin kyyneleeni ja rumat sanani ja olin vain hiljaa. Hiljaisuus oli kipua. Täytin sitä hiljaisuutta syömällä piirakoita (pakkohan ne oli sieltä syödä pois?) ja kuten tiedätte, se ei ainakaan helpottanut oloa.

Tänään oli hammaslääkäri taas. Tänään tehtiin ilman puudutusta, ja kyllä se sattuikin. Selvisin hegissä kuitenkin. Kun olin päässyt yliopistolle, alkoi niin tajuton kipu, että meinasin huutaa. Se tuli nopeina hyökkäyksinä, vetäytyi ja hyökkäsi yllättäen uudelleen. Jaksoin istua tasan puolikkaan luennon siellä, sitten oli pakko lähteä kotiin syömään buranaa ja panacodia. Ja silti sattuu välillä, vaikka kivulta onkin jo taittunut se pahin terä. No, huomenna on uusi hammaslääkäri. Kehtaisinkohan ruinata sieltä lisää panacodia? Tnäänkin olen tosin enimmäkseen nukkunut panacodin takia, eikä minulla olisi varaa nukkua näin paljon.

Ahdistaa elämä silti, siitä huolimatta ja kuitenkin. Ahdistaa turpoava vartaloni, ahdistaa opiskelu, ahdistaa Piisami ja erityisesti ahdistaa raha. Rahan tulo on vain ajan kysymys varmaan, mutta se aika voi olla pari päivää, pari viikkoa, enemmänkin. Ja pahinta on epätietoisuus. Joka päivä käyn katsomassa Kelan sähköisestä asiointipalvelusta, joko päätös on tehty. Ja joka päivä olen maistanyt pettymyksen karvaan maun suussani, haistanut sen ympärillä ja nähnyt, kuinka se syleilee ahdistustani. Minun tuurillani ne haluavat vielä jotain liitteitä päätöstä varten, ja sitten menee taas monta viikkoa. En minä jaksa niin kauaa tätä. Minun puolestani tämä saa jo riittää. Kuinka raskasta onkaan stressata siitä, millä ostaa seuraavan askin, mitä jos tuki ei tulekaan siihen mennessä kun pitää bussikortti ladata, mitä jos joku kysyy, mennäänkö kahville, mitä jos. Mitä jos en jaksakaan.

Onhan tämä osittain omaakin tyhmyyttä. Miksen hakenut ajoissa opintotukea? Okei, en tiennyt, että voin jo nyt hakea sitä enkä vasta parin kuukauden päästä, mutta miksen selvittänyt sitä aiemmin? Oma syyllisyys ei kuitenkaan helpota oloa, ei tippaakaan. Olen odottanut päätöstä jo vaikka kuinka kauan ja ahdistus ja pelko kasvavat joka päivä.

Olen uupunut, väsynyt elämääni. En oikeasti jaksaisi enää. Odotan tilaisuutta viiltää. Huomenna Piisami on poissa pari tuntia. Maailma näyttää liian mustalta ja kylmältä. Sataa.

Itkien sateessa

Viime yönä kierrellessäni sateessa ja tuulessa märkänä ja kylmissäni pitkin lähiöitä tunsin itseni aika surkeaksi. Etsin pulloja saadakseni rahaa, elääkseni taas yhden viikon ja elättääkseni koirani, joka on rakkainta mitä minulla on. Löysinkin muovikassillisen. Ostin sillä rahalla askin tupakkaa. Ruokaa on kyllä. Ostin myös koiralle ruokaa. Vielä on rahaa yhteen askiin ja yhteen kiloon koiranruokaa. Eli minä pärjään tiistaihin tai keskiviikkoon, koira vielä pari viikkoa.

Meillä oli ehkä riitaa tai kommnikaatio-ongelmia Piisamin kanssa, ja nyt on molemmilla paha mieli. Hän ei ymmärrä minua, ei voikaan ymmärtää. Ei hän ole kerännyt pulloja elääkseen vielä muutaman päivän, avannut pelon vallassa jokaista kirjekuorta, joissa on vain laskuja, ei syönyt iltapalaksi kaalia, jotta raha riittäisi päivän pidempään. Ei hän ole etsinyt metsästä ilmaista ruokaa, kun tilillä on kaksi euroa ja kolmekymmentä kolme senttiä.

Minä olen. Olen maksanut pienillä kolikoilla, koska muuta ei ole, olen itkenyt ahdistustani ja tulevaisuuden toivottomuutta, olen nukahtanut kyyneleistä märän koiran kainaloon, olen pitänyt suuni kiinni, kun sieltä ei ole ollut tulossa mitään kaunista. Ja olen iloinnut siitä, että sain kerätä Piisamin vanhempien omenapuista omenoita mukaani.

Huomenna on jälleen yksi päivä, joka on hieman mustempi kuin edellinen.

Peilistä katsoi jotakin pelottavaa

Ahdistus valtaa taas tilaa. Eikö se voisi jo mennä pois?

Kelasta ei ole tullut kahdessa viikossa päätöstä opintotuestani. Rahat alkaa olla aika lopussa, ensi viikolla varmaan syödään kynsiä ja poltetaan pelkkää paperia. Koiralle ostan vielä ruokaa ja itselleni yhden askin lempitupakkaani, sitten loppuu rahat. Ihan kokonaan. Säästötililläkään ei ole sentin senttiä enää.

Kaikki tuntuu taas kaatuvan päälle. Läski, rahattomuus, laskut, sosiaalinen elämä, velvollisuudet, ahdistus, opinnot, ahdistus ja kaikki. Ja ahdistus. Maailma on mustan musta, ja minun tekisi taas mieli viiltää. Ehkä Piisami ei huomaisi rantuja nilkassa?

Mustan joutsenen joki

 Jostain se ahdistus taas tuli. Seinät kaatuvat päälle. Toivon, ettei Piisami edes yritä tulla tänne tänään. Ei se vain voi tulla. En kestä nyt ketään. Isä lähti tänään pois täältä. Sen jälkeen en ole halunnut nähdä ainuttakaan elävää sielua. Pähkinän kanssa kävin kahvilla (teellä) kaupungissa, ja se vaalensi ahdistusta, mutta sitten se tummeni taas.

Itkin äidille tunnin puhelimessa. Sen puhelun jälkeen puhelinkaan ei ole suostunut menemään päälle. Liekö mustuus levinnyt senkin sieluun. Olen taas niin yksin. En minä Piisamia tähän nyt halua rinnalleni, vaan jonkun, joka todella näkee sen mustuuden ja kaatuvat seinät. Piisami elää liian toisenlaisessa maailmassa. Enkä minä tiedä, haluanko ylipäätään ketään nyt tähän. Minun ahdistukseni, minun ongelmani, minun mustuuteni minun mielessäni. Kaikessa hulluudessanikin olen mustasukkainen omasta maailmastani.

Joskus se hulluus vielä vie minut mukanaan, eikä sieltä voi palata.

Jääkukkasista kauniin teki se maailman

Kylmä on täällä taas. Sitä ei pääse pakoon, ei koskaan mihinkään muualle kuin ruokaan, läskiin löysään lämpöön. Eikä lämpö ole sen arvoista.

Mieleni on tyhjä. Tunteita ei ole. Kerron taas, kun on jotain. Tai sitten jäädyn kiinni sohvaan ikuisiksi ajoiksi.

Maailma tuntuu jotenkin tyhjältä. Ja kaoottiselta. Tulee mieleen avaruuskuvat ja se, kuinka helvetin pieni ihminen oikeasti on.

The show must go on

 En tiedä, meneekö minulla hyvin vai huonosti vai meneekö ylipäätään mitenkään. Paino on pudonnut hieman, olen suunnitellut ensi vuoden opinnot (ja ahdistunut niistä kovin), pessyt asuntoni lattiat (joita riitti), nähnyt vihdoin Nupun, möllöttänyt kotona jne. Kaikkea sellaista tavallista.

Tiistai-iltana hampaastani lohkesi pala. Suuni oli ollut kyllä enemmän tai vähemmän kipeä jo ainakin muutaman kuukauden, mutta tarvittiin taas jotain spesiaalia ennen kuin sain varattua ajan hammaslääkärille. Sain akuuttiajan, ja ensi viikosta alkaen käyn siellä ainakin miljoona kertaa. Suuni on niin rikki, että täytyy paikata useita hampaita, juurihoitaa ainakin yksi, ehkä useampia ja pahimmassa tapauksessa täti ottaa minulta hampaita pois. Huonolla hoidolla on toki osansa tässä, mutta minulla on oikeasti ollut huonot hampaat aina. Varhaislapsuus näkyy niissä. Hampaani eivät koskaan kehittyneet loppuun asti, minulta puuttuu ihan kokonaan pari hammasta (hammasrivini on silti tiivis ja suora - yksi niistä harvoista asioista, joihin olen tyytyväinen itsessäni) ja suussani on kuulemman vielä muutama maitohammas, eivätkä nen ole koskaan vaihtumassakaan rautahampaisiin. Niin ja hammaskiille ei koskaan tullut valmiiksi.

Olisin silti voinut mennä aiemmin näyttämään palikoita. En pelkää hammaslääkäriä, mutten varsinaisesti nauti siellä olemisesta. Olisin välttynyt juurihoidolta, joiltain paikkauksilta eikä poistojen uhkaa ehkä olisi. Okei, nytkin poistetaan vain, jos ei paikkaamalla saada suuta kuntoon. En vain haluaisi luopua yhdestäkään hampaastani.

Yritin olla rehellinen sille tädille. En tiedä, valehtelinko vai jätinkö vain kertomatta. 

"Onko säännöllistä lääkitystä?"

"Vain e-pillerit."

"Lääkeaineallergioita?"

"Ei."

"Todettuja pitkäaikaissairauksia?"

"Ei."

"Tupakoitko?"

"Kyllä."

Piisamin mielestä syömishäiriö on pitkäaikaissairaus. Kyllähän hammaslääkäri sellaisen näkee suusta, ainakin ne vahingot, mitä oksentelu ja huono syöminen ovat saaneet aikaan. Kalkin ja D-vitamiinin vähäisyys varmasti ainakin näkyvät. Aiheuttajaa hän ei välttämättä keksi. En tiedä, pitäisikö mainita asiasta. Onko pakko? En tiedä, mikä on käytäntö yths:llä, että kiinnostaako sitä ensinkään, vai passittaako se täti yleislääkärille/psykologille vai mitä, kun en kerran ole hoidossa tästä. Luultavasti sitä ei kiinnosta muuta kuin hampaani, mutten halua ottaa riskiä. En silti osaa päättää, kerronko sille vai en. Apua? Pitäisikö?

Minusta on tullut huono ahmija. Tässä parin viikon sisään ahmimiset ovat olleet sen verran pieniä määriä, että melkein huolestuttaa. Okei, on siellä joku isompikin ollut, mutta yleensä pienempiä kuin ennen. En ole kyllä oksennellutkaan, siitä tavasta haluaisin päästä eroon. Samoin ahmimisesta. Lähiaikojen ahmimisia ovat olleet esimerkiksi yksi ylimääräinen annos maustamatonta jugurttia&kaurahiutaleita tai hillon lisääminen siihen sallittuun annokseen tai nuudelipaketti (muistaakseni n. 300 kcal). Ennen muinoin ahmiminen oli aina vähintään 1000 kcal.

Ehkä minä vain pidän kulissit yllä niin lekurilla kuin kavereillekin ja annan näytöksen pyöriä kohti loppuaan.

 Ostin viikko sitten uuden vaa'an, ja siinä vaiheessa viimeistään elämä räjähti käsiin. Uusi vaaka näyttää suunnilleen kilon enemmän kuin vanha. Olen varma, että uusi vaaka on oikeassa ja vanha vain valehtelee. Vaikka tiedän, että olen laihtunut, olo on kuin kuvassa. Ja käytös myös. Olen ahminut ja ahminut. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Joka päivä jotain turhaa ja järjetötä. Jotenkin tuo kaikki hulluus tuntuu vievän merkitystä siltä, että paino on todellisuudessa pudonnut hieman.

Viime viikolla olin jälleen synnyinkaupungissa. Jälleen viinin, siiderin, oluen, lonkeron ja Cherryn kanssa pimeydessä, hiivittiin katulampun valokeilasta toiseen, jumpattiin puistossa (tunnettiin olomme vähän tyhmiksi), käveltiin. Yksi pieni häpeällinen salaisuus sai ensimmäisen ja viimeisen kuulijan. Koskaan. Ikinä. Ja se ilta oli jälleen kaunis.

Nyt vain ahdistaa, eikä minulla ole enää mitään kerrottavaa.

Yöperhosten matkassa

 Elämäni jumittaa, painoni jumittaa, opintoni jumittavat. Ensi viikolla on tentti, johon pitäisi lukea 200 sivua A4:sta molemmin puolin aiheesta, joka ei kiinnosta. Pitäisi ensi vuoden opintoja suunnitella, ilmoittautua kursseille, mutta vain ahdistaa koko asia. Ahdistaa ja hävettää olla näin huono opiskelija. Ahdistaa, kun opintotukeni on katkaistu, enkä todellakaan tiedä, millä elän seuraavat pari kuukautta.

Keskiviikkona menin synnyinkaupunkiini ja tapasin Cherry Darlingin, jolla oli punaiset sukkahousut. Se ilta oli suloinen. Pullo viiniä mieheen, pari Koff litea ( :D ) ja Cherry taisi maistella jotain likööriäkin. Se ilta oli puistonpenkkejä, juomapeliä, humalaa ja salaisuuksia. Seuraava aamu ei ollutkaan enää niin suloinen, mutta siitäkin selvittiin.

Torstaina näin synnyinkaupunkini toisella tavalla, kun kuljin sen halki bussilla. Entisen työläiskapungin ja suomenkielisen kirjallisuuden keskuksen sijaan näin kaupungin, jonka talojen laasti oli halkeillutta ja likaista, kadut kivetty tupakantumpein, näin kuolleeksi tallattua nurmikkoa, pysäkinpenkillä nukkuvan pulsun, kerjäläisiä pahvimukeineen. Näin kaduilla roudan musermamaa asfalttia, piittaamatonta liikennekäyttäytymistä ja liian kireässä kaulapannassa koiran, jonka korvat olivat luimussa ja katseessa pelkoa. Ehkä tämä ei olekaan se kaunis ja onnellinen kaupunki, jossa kasvoin.

Yö rakentaa sen illuusion yhä uudestaan. Kun taivas pimenee ja ne harvat tähdet syttyvät, joita näkee ison kaupungin valosaasteen lävitse, syttyvät myös oranssinhehkuiset katulamput, jotka saavat mustan asfaltin kiiltämään. Pienet lepakot lentelevät puistojen yllä, kauniisti valaistu suihkulähde vilvoittaa katupölyn tummentamia varpaita. Öisin se on edelleen se kaupunki, joka yhä uudestaan kutsuu minut luokseen.

Perjantaina tapasin pienen kummityttöni, ja voi että se on suloinen! Sillä on valtavat siniset silmät ja hentoa kiharaa. Puistossa se halusi leikkiä ruuanlaittoa ja ajella autolla. Omaa lasta en halua, mutta kummitytölle haluan olla turvallinen aikuinen, joka välittää ja myös näyttää sen. Haluan suojella pikkuista kaikelta siltä pahalta, miltä voin.

Perjantaina liftasin jälleen takaisin kotikaupunkiin. Jälleen kerran se sujui hyvin ja kyytiin ottaneet ihmiset olivat mukavia. Jouduin kerran vaihtamaan kyytiä, kun ensimmäinen ei ollut menossa kuin osan matkaa, mutta se ei juuri hidastanut matkantekoa. Minä rakastan liftaamista. Sitä pientä jännityksen tunnetta, kun kävelee tien reunaan tai pysäkille ja nostaa peukalon pystyyn. Ei minua pelota, ei yhtään, mutta jännitys tuntuu ihan fyysisenä. Silloin elämä maistuu joltakin.

Well, it's time to have some tea

 Paino on taas vähän yllättäen lähtenyt laskuun. Se nousi aika reippaasti taas, kun kävin Piisamin kanssa hänen vanhempiensa mökillä. Parissa päivässä se laski siitä melkein kilon, vaikka olen syönyt koko ajan verrattaen paljon. Painoindeksi on nyt 18,55. Matkaa on vielä, mutta olen kuitenkin tyytyväinen edistykseen. 

Olen taas innostunut iduista, helppoa, kevyttä ja halpaa ruokaa. Lisäksi aika terveellistäkin, mutta se on minulle merkityksetöntä. Tiedän, että tämä on typerää, mutta minä en välitä vittuakaan terveydestäni. No, joka tapauksessa omenoiden, tuoreiden mustikoiden, maustamattoman jugurtin ja viinan lisäksi kaapeissa on myös melkein valmiita linssin ituja ja valmiita mungopavun ituja. Niin ja pakastimessa on pinaattikeittoa. Ei se kovin kevyttä ole, mutta kun sinne keittää munan sekaan (ja poistaa siitä keltuaisen, koira syö sen mielellään), se on kohtuullisen hyvää ruokaa kuitenkin. Ja koska se paketti on yhden annoksen kokoinen, ei voi syödä enempää kerralla kuitenkaan.

Vaikka elämä onkin aika ahdistavaa, se on tällä hetkellä onneksi muutakin. Se on siivoamista - kuinka kauheassa kunnossa asuntoni onkaan - koiran kanssa ulkoilua, marjastusta, Neiti Marplea, tupakkaa ja vihreää teetä.

Pörriäinen lentää hämärissä

Olen palannut isovanhempien mökiltä, keskeltä metsää, raudanmakuista kaivovettä, hikeä ja sudenkorentoja. Käsissä on hento rusketus työhanskan rajalta suuren T-paidan hihaan asti. Tämä on vahvin rusketukseni ikinä, ja ah niin tyylikäs. Kuumuus on ollut lähes sietämätöntä, joten hyttysten ja paarmojenkin uhalla olen hakannut halkoja, sahannut puita ja kuorinut seipäitä vähissä vaatteissa. Alkuviikon selkä- ja käsilihasten rauhoittava lihaskipu on mennyt, päivästä toiseen kestänyt sahaaminen, halkojen hakkaus ja risujen pilkkominen on tehnyt tehtävänsä.

Välillä minä laskin kirveen alas ja  jäin hetkeksi tuijottelemaan mäkimeiramin kukissa tanssahtelevia tuhansia kimalaisia. Voi että minä pidän niistä! Päivittäisillä kierroksillani poimin veden varaan joutuneita pörriäisiä sadevesiämpäreistä ja nostin auringon lämmittämälle pihakalliolle kuivumaan. Toisilla tauoilla kävin nyhtämässä mesiangervoa lieassa ympyrää jyystävälle vuohelle - kuinka äkäinen otus se onkaan! Jos uskalsin lähestyä tuota tuhkanharmaata parrakasta neitiä ilman herkkuja, se uhitteli sarvet tanassa, uskallakin tulla lähemmäs! Ja kerran jouduin tömistelemään norsunjaloillani pihassa, kun pienen pieni kyy otti aurinkoa talon seinustalla. Ei se minua häirinnyt, mutta pelkäsin koiran kiinnostuvan liikaa.

Iltaisin pihassa näkyi pieniä valoja, kuin sitruunankeltaisia diodeja kasteisella nurmella. Tuvan pihassa on kaikkina kesinä ollut paljon kiiltomatoja, ja toivon, etteivät ne ikinä katoa sieltä. Kun kukkien loisto peittyy illan hämärään, alkaa pihassa aivan toinen, hieman aavemainen näytelmä. Kiiltomatojen valo ei riitä valaisemaan taivasta, mutta jos aivan tarkkaan katsoo, saattaa nähdä pieniä lepakoita kiitämässä kallioiden yllä.

Kesän ensimmäiset mustikat on poimittu äidille, kirsikat kummitytölle (ja vähän minä maistelin niitä itsekin. Kirsikka on aivan parasta, mitä puussa voi kasvaa), kesän viimeinen huoleton viikko on mennyt ja viimeiset piilotupakat poltettu.

Kotiin palatessani käteni olivat mustikan värjäämät, vaatteet haisivat metsältä ja hieltä ja aamuinen vaa'alla käynti sai minut taas itkemään. Se kaikki on taas tältä kesältä ohi ja jäljelle jäi puolityhjä jääkaappi, otsan takana tykyttävä päänsärky ja sängyn alta kuiskiva vaaka.

Olen käynyt täällä monesti, tuijottanut tyhjää tekstilaatikkoa ja luovuttanut. Ei sillä, että minulla nytkään mitään kerrottavaa olisi. Olen palannut kotiin pari päivää sitten, enkkä ole uskaltanut käydä vaa'alla. Tiedän, että olen lihonut. Vaaka on tuottanut minulle monia pettymyksia viimeaikoina. Asiaa ei auta se, että Piisami osti tänään pakastepitsat molemmille lounaaksi.

Äiti tulee tänne yhdeksi yöksi ja pariksi päiväksi ylihuomenna. Painon putoamista ei siis ole tiedossa. Yksin ollessani olen saanut syömiset hyvin kuriin, mutta muiden kanssa on tullut syötyä ihan liikaa. Lauantaina lähden isovanhempien mökille reilu viikoksi. Siellä on paljon tehtävää, enimmäkseen ulkotöitä. Vaan niin on kyllä ruokaakin. Mummu on heti ihan varma, että ruuassa on jotain vikaa, jos en ota kahta kertaa lisää. Ajattelin ottaa koneen mukaan sinne, eli minulla on kyllä mahdollisuus kirjoitella sieltä. Olen kuitenkin huono ihminen, kun en osaa kirjoittaa säännöllisesti.

Pääskysten verkosta ja kylmyydestä kesällä

Minulla oli siisti juhannus. Ajoin Piisamin pois pesästäni ja pesin ikkunat ja verhot. Vähän muutakin järjestelin, ja siitä tuli oikein hyvä mieli. Luin kavereiden facebook-päivityksiä kokoista, mökeistä, makkaroista ja kaljasta enkä ollut yhtään kateellinen. Minä sain olla yksin kotona ja tehdä jotakin hyödyllistä.

En ole tavannut ketään kavereita, en käynyt missään kauppaa kauempana. Meidän piti nähdä Nupun kanssa tällä viikolla, mutten ole saanut soitettua hänelle. Se on ollut monesti mielessä, mutta puhelimeen tarttuminen on ollut liian vaikeaa. Nyt menee taas monta viikkoa ilman häntä, tuota hilpeää tyttöstä, joka saa mahanpohjan kutiamaan hymyllään.

Paino ei taas ole laskenut pitkään aikaan yhtään. Eikä minulla ole mitään tekosyitä, olen vain syönyt liikaa. Olen kyllä liikkunutkin, mutten näköjään riittävästi. Olen innostunut hyppynarusta, joka on odottanut kauan kaapissa. En minä paljon hypi, mutta päivittäin kuitenkin. Olen myös venytellyt päivittäin, ja se on kivaa kanssa.

Lähden huomenna synnyinkaupunkiin yli kahdeksi pitkäksi viikoksi. Koko muu perhe lähtee matkalle, niin minua tarvitaan hoitamaan koirat ja asunto. Kukaan ei ole vahtimassa, ei rajoittamassa, ei kyselemässä tyhmiä, kun suoritan päivittäisiä, lähes uskonnollisuuteen asti hartaita rituaalejani. Piisami tulee jossain vaiheessa pariksi päiväksi sinne, mutta ehkä minä kestän sen. Olen saanut olla omassa kodissani aivan liian vähän yksin, melkein aina Piisami on roikkunut täällä ja minua on alkanut ahdistaa. Viikon tauon jälkeen ehkä jaksan taas olla kiltti hänelle ja osoittaa, että tykkään hänestä. Vaikka ei äidin koti ole oma koti, ei se korvaa sitä yksinoloa, jota minä olen jäänyt paitsi Piisamin takia.

Aion minä leikkiä sosiaalistakin niiden kahden viikon aikana. Aion tavata ainakin paria vanhaa lukiokaveria, joista toinen on hyvinkin läheinen. Kutsutaan häntä jatkossa vaikka Hopeaksi. Hän on neljänneltä luokalta asti ollut uskollinen ystäväni. Ei yhtä kiihkeä ja jännittävä kuin E, vaan vakaa ja luotettava, juuri sellainen, jolla on hetki aikaa, kun kenelläkään muulla ei ole. Juuri sellainen, jota olen tarvinnut näinä vuosina ja tarvitsen varmasti jatkossakin.

Pitäisi nytkin tehdä jotain muuta kuin roikkua koneella. Pitäisi ulkoiluttaa koira ja lähteä rautatieasemalle hakemaan huomista junalippua. Hiukset ovat vielä märät, joten käytän sitä tekosyynä laiskuuteeni. Vaikka oli minusta jo aikakin käydä täällä, edellisestä kerrasta kuitenkin on jo aikaa. Olen minä lukenut teidän kuulumisianne, vaikken ole kommentoinutkaan. 

Voisin käydä tänään ostamassa taas maustettua kivennäisvettä. Jos Piisami ei tee mitään tyhmää (kuten tuo karkkia tai pitsaa), aion olla nestelinjalla loppupäivän. Tekisi aika hyvää.

On kauhean kylmä. Ei sillä, että kuumuudesta pitäisin, vaan minun pienet kukkaseni eivät tykkää tästä kalseasta ja tuulisesta kesästä.

Unissa, joissa on vain jäänsinisiä silmiä

Ei rahaa, ei töitä, ei merkitystä niillä elämän pienillä päätöksillä, joiden tekemiseen minulla voi mennä puoli tuntia, tunti, päiviä. Kaupassa seison pakastealtaan reunalla palelemassa. Maissia vai herneitä? Kevyimpiä wokkivihanneksia? Pinaattikeittoa? Lopulta lähden ilman pakasteita. Tupakat sentään muistan, eikä niiden valitsemiseen mene kahta sekuntia.

Mummu ja pappa tulevat tänään kylään. Piisami on menossa koko päivän, joten joudun kohtaamaan taas tämän kaiken yksin. Tiedän, että heille kuuluu tarjota jotakin, vaikka heillä on aina runsaasti ruokaa mukanaan. Juuri niitä pelottavia ja pahuudentäyteisiä ruokia, jotka aiheuttavat valtavaa ahdistusta. Heidän edessään pitää syödä ja hymyillä samaan aikaan.

Pikkuveli tulee maanantaina muutamaksi päiväksi tänne ja ottaa koirat mukaan. Sitten niitä on kolme, omani ja heidän kaksi. Hänelle pitää tarjota oikeaa ruokaa ja herkkuja sopivassa suhteessa. Mllä helvetin rahalla ja itsekurilla teen sen? Miten minä syön? Pitäisi syödä edes jotakuinkin normaalisti pienen veljen edessä, mutta kun en minä osaa. Joko syön kaiken tai sitten en syö mitään. Enkä minä voi syödä kaikkea. Paino on lähtenyt kivasti alaspäin, enkä minä halua pilata sitä nyt.

Reilu viikon päästä on vanhemman pikkuveljen rippijuhlat. Se tarkoittaa montaa ruuantäyteistä päivää äidin luona, ainakin miljoonan kilon lihomista, ahdistusta, itsevihaa ja pelkoa. Miksi minun pitää elää tällaista elämää?

On helvetin ahdistavaa ajatella, että koko loppuelämäni tulee olemaan tätä.

Smoking kills

Minun elämäni tuntuu umpikujalta. En ole saanut kesätöitä, vaikka olen hakenut joka helvetin duunia tässä kaupungissa. En oikein voi lähteä muuallekaan. Ei ole rahaa, ei tuloja kesällä. Ei mitään tuloja. Ei liioin syksyllä. Opintotukenikin on katkaistu, opintolaina ei ole vaihtoehto, enkä saisi rahaa edes sossusta, vaikka hakisin. Enkä minä hae, se ei vain ole vaihtoehto, ei minulle. Olenko minä vain niin helvetin ylpeä, etten halua ottaa ilmaista rahaa? Minä kuvittelen olevani sitä yhteiskuntaluokkaa, joka ei asioi sossussa. Mutta mitä muuta minä olen, kun asun slummissa enkä tee töitä. Sellaisen sietääkin kuolla. Jos jotenkin eläisin kesän, mikä tuntuu nyt mahdottomalta, en elä syksyä. Ihmeitä ei tapahdu.

Ostin tänään koiranruokaa varastoon. Mitä ikinä sattuukin, rakkaimmallani on ruokaa vielä hyväksi aikaa.

En näe tästä umpikujasta mitään muuta ulospääsyä kuin nälän. Saatan kuolla tänä kesänä, enkä sure sitä kuin pikkuisen. Pieni vihlaisu tuntuu, kun ajattelen, mitä kaikkea jää tekemättä tässä elämässä. Mutta minulla ei näytä olevan vaihtoehtoja.

Auringonpaiste ja lintujen laulu kutsuivat minua kaukaa

Oli ihana  aamu. Aurinko paistaa, linnut laulavat ja minun on hyvä olla. Aamutee ei yleensä ole niin herkullista kuin tänään, eikä mikään olisi voinut olla kauniimpaa kuin aamutupakan savu parvekkeellani. Nälkä, jota en tunne, kaunistaa kaiken. Eikä minun ole pakko syödä yhtään enempää kuin haluan.

Eilenkin oli hyvä päivä. Sain yhden kurssin harjoitustyön valmiiksi, mutten voinut palauttaa sitä, sillä opettaja ei ollut paikalla. Hyvä niin, sillä stressasin kovin oikean käteni verestäviä rystysiä. Ei sillä, että yliopistossa enää opettajia kiinnostaisi opiskelijoidensa yksityiselämä, mutten silti halua esitellä heille itseäni sellaisena kuin olen. Hei, olen Therru, toista vuotta yliopistossa ja mulla on syömishäiriö. Ei, se ei kuulu heille. Ei, vaikkei heitä kiinnostakaan.

Eilinen oli siitäkin harvinainen päivä, että söin täsmälleen suunnitelmani mukaan muuten, paitsi jätin iltapalan pois. Ihanan kevyt olo, vaikka olenkin näin iso. Ja Nuppu, oma rakas Nuppuni, laittoi eilen viestiä. Hän saa aina minut hymyilemään ja tekee sen pienen läpättävän tunteen vatsaan ja rintalastan alle. Siinä on kyllä herttainen tyttö.

Tästäkin päivästä tulee hyvä. Teen siitä hyvän. Aion nauttia keveydestä, tuulesta ja niistä pienistä pysähtyneistä hetkistä, jotka joskus hipaisevat todellisuutta.

Oikein mukavaa päivää teillekin, rakkaat lukijani. <3

Haaste

  Kiitos, maite!

 Each tagged person must answer the 11 questions given to them by their

"tagger" and post it on their blog. Then, choose 11 new people to tag and 

link them in your post. Create 11 new questions for the people you tag 

to answer. Do not tag back to the person who has already tagged you

1. Kuvaile itseäsi kolmella sanalla.

    - Lihava, raidallinen (seeprojen serkku), rappioromantikko

2. Kamalin muistosi?

  -Kun menetin ensimmäisen koirani 14-vuotiaana.

3. Onnellisin muistosi?

  -Se oli niitä aikoja, kun olimme E:n kanssa erottamattomat. Lukiossa, lukuvuosi 2008-2008.

Taikka sitten alle kouluikäisenä Saksassa, Baijerin maaseutu, metsät, purot, lehmät ja minä.

4. Onko sinulla terve suhtautuminen ruokaan? Kerro siitä.

   - No eipä yllättäen ole. Vihaan ruokaa, pelkään sitä ja himoitsen sitä. Mietin päivittäin tuntitolkulla, koska syön, mitä syön, missä syön ja etenkin mitä en syö.

5. Millainen olisi haavemaailmasi?

   -Oma hiljainen maailma, arkkitehtuuriltaan kuin antiikin Rooma. Suuri kirjasto, observatorio, tyhjä oopperatalo, jonka naamioita voi kokeilla. Eikä siellä olisi ketään muuta, ei liioin aikaa, ruokaa tai läskiä.

6. Eläinkunnan kaunein olento?

  - Laulujoutsen.

7. Eläinkunnan rumin olento?

   - Englanninbulldog tai kaljurotta. Jäätävän rumia kumpikin ainakin ulkoisesti. Luonteeseen en osaa ottaa kantaa

8. Ihmiskehon rumin osa?

   - Jalkapohjat, kainalot.

9. Ihmiskehon kaunein osa?

   - Voi niitä on tytön/naisen ruumiissa monta: niska, sääret, solisluut, ranteet, rinnat... Miehen ruumis ei ole yhtä kaunis, pienen pojan kylläkin.

10. Voisitko koskaan pettää kumppaniasi? Jos voisit, selitä miksi.

   - En usko, että voisin. Tai olisihan se fyysisesti mahdollista, mutta en usko, että pettäisin. Ei minulla ole mitään arvetta sellaiseen. Jos haluaisin muita, jättäisin Piisamin.

11. Onnellisuutta on... ? Jatka lausetta. 

  ...loppukesän iltojen pimeys, kun katulamput hohtavat liian oranssia valoaan ja jalan vierellä kävelee maailman ihanin koira.

Haaste lähtee eteenpäin seuraaville:

Alisa 

freckles 

sugar&sweet

paperilaps

kaniini

karo 

Enkä keksi enempää.

Kysymykset teille:

1. Missä ja millainen olet 5 vuoden päästä?

2. Jos saisit tehdä mitä vain, mitä tekisit?

3. Mistä pidät itsessäsi?

4. Milloin ihmisen on aika kuolla?

5. Kun katsot peiliin, mitä näet?

6. Astut peilin läpi ja päädyt... (jatka lausetta)

7. Mikä on kauneinta, mitä läheisin ystäväsi voisi sinulle sanoa?

8. Mitä vastaisit ystävällesi?

9.Kuvaile lapsuuttasi kolmella sanalla.

10. Mikä eläin kuvastaa sinua parhaiten ja miksi?

11. Terveisesi Hassulle Hatuntekijälle:

Aikaa ei voi analysoida

Se on kaikki niin samanlaista. Vappu, ei kauhean erilainen kuin viimeksi. Paitsi että olin (olen) sidottu Piisamiin. Join sopivasti, kävelin 6 km kotiin, mutta se on liian vähän. Huomenna ostan koiralle vetovaljaat, niin päästään kokeilemaan yhdessä juoksemista. Ostan, jos on kokoja. Sen pitää istua just eikä melkein.

Olen syönyt liikaa, kokeillut juoksemista pitkästä aikaa (melkein tykkäsin, ja se tuntui joltakin määrittelemättömältä), nähnyt sukulaisia ja syönyt liikaa lisää. Eilen pidin pienet juhlat sukulaisille, vietin ne synnyinkaupungissa, äidin luona. Siellä minä aina keväisin pidän. Sielläkin söin liikaa.

Tänään aamiaiseksi täytekakkua ja gluteenittomia suolakeksejä (jääneet juhlista yli, en ole keliaakikko), päivällä kourallinen mysliä, pari keksiä. Kotona, täällä omassa pesässäni, marjoista ja maustamattomasta jugurtista tehtyä mössöä. Äsken teki mieli ruokaa - vai oliko jopa nälkä, en tiedä. Join puolen litran lonkeron. Eikä edes light. Näillä mennään. Elämäni on yhtä kaoottista kuin ennenkin.

En lupaa olla parempi ihminen, koska en kuitenkaan ole. 

Illalla en syö mitään. Täytän pääni tenttikirjalla, joka pitää perjantaina osata kannesta kanteen ja sitten yksi toinen kirja vielä.

Tyttö ja punainen rannekoru

 Eilen ahmin taas, ja se oli ihan hirveää. Tuli niin paha olo fyysisestikin, etten varmaan syö enää ikinä chilipähkinöitä. Piisami oli nimittäin ostanut niitä taas puoli kiloa. Pitkään vastustin kiusausta, mutta lopulta se joku paha minussa työnsi järjen ja minut pois ja alkoi päättäväisesti kouria chilipähkinöitä suuhun, pureskella niitä ja lopuksi niellä. Se oli täydellistä itsekontrollin puutetta. Kruunasin illan vielä parilla itse tekemälläni sämpylällä. Kyllä, ruoka hallitsee minua, vaikka kuinka yritän kiistää sen.

Tänään vaa'an lukema oli eilisen ahmimisen mukainen, yli kilo oli tullut lisää yhdessä päivässä! Enkä minä tainnut tänään parantaa tilannetta yhtään. Minulla oli jalot suunnitelmat, mutta söin kaksi sämpylää liikaa, ja taas meni yli tuhannen. Olen taas vihainen itselleni. Mutta minä olen aina. Inhoan itseäni.

Samoilla kursseilla (minun sivuaineessani) kanssani on eräs hirmu pikkuinen tyttö (pienellä tarkoitan nyt nimenomaan laihaa), jolla oli tänään juuri sellainen klassinen punaisista puuhelmistä tehty rannekoru. Mietin, onko sillä anoreksia vai voiko se olla puhdasta sattumaa. En tiedä, enkä todella ole menossa kysymään. En ole varmaan ikinä jutellut hänen kanssaan.

Peiton alla on lämmin

Elämä on alkanut taas tuntua nälältä. Tarkoitan sitä kaunista tyhjyyttä, kylmyyttä ja vaa'an penempää numeroa. Se pienenee siitä huolimatta, että syön ihan joka päivä monta kertaa. Se ei kasvanut edes niistä päivistä, jolloin söin laskennallisen kulutukseni verran (johon en itse usko ollenkaan). Siis paljon. Eilinen tuhat kaloria aiheutti kuolemanmustaa ahdistusta, jota Piisami ei voinut helpottaa haleillaan.

Minä toivon, että tämä jatkuu ikuisesti. Pienenen hitaasti, mutta pienenen yhtä kaikki. Se on tärkeintä. En minä halua olla näin iso, näin paljon, liikaa kaikkea. En, vaikka Piisami ei näytä pitävän siitä, millaiseksi tämä minut tekee. Häntä kummastuttaa hiljaisempi, vaisumpi, hajamielisempi Therru, joka ei hakeudu kainaloon eikä tarvitse sitä tyydytystä, mitä hän voi tarjota.

Ne sanovat, että tämä on itsensä satuttamista. Minusta tämä on ainoa keino olla inhoamatta itseään niin paljon. Minusta tämä on helpottavaa. Näin vain täytyy tehdä, ja jos en tee, siitä ei seuraa mitään hyvää, ei mitään kaunista, ei mitään tervettä.

Mutta joskus elämä tuntuu jotenkin yksinäiseltä. Joskus toivoisin, että joku kulkisi vähän matkaa kanssani.

Lihavuuskompleksi

Ääh, olette ihania! <3 Edellisen postauksen kommentit tosiaan piristi kummasti. En iloitse siitä, että joku muu kärsii samasta asiasta kuin minä, mutta on jotenkin helpottavaa, etten ole ainoa ja yksin tämän kanssa. Alisa tiivisti asian tosi hyvin kommentissaan. Se vaan on niin väärin!

Ehkä tämä elämä ei ole vielä niin synkkää kuin joskus tuntuu, mm. edellistä postausta kirjoittaessa. En vain haluaisi ajatella itseäni muutaman vuoden päästä saman kokoisena sotanorsuna kuin nyt. Minä pystyn estämään sen, eikö vain?

Tänään oli kaksi tenttiä. Toinen meni ihan hyvin, toinen, no en tiedä. Ei oikeasti mitään hajua. Oli tosi yllättäviä kysymyksiä, joihin en todella ollut valmistautunut. No, onneksi voi uusia. (Yritän siis löytää jotain positiivista tilanteessa, jossa olen epävarma omasta onnistumisestani.)

Tämä on taas ihan typerää, mutta olen taas miettinyt (vaikka se miettiminen ei taida olla minun lajini). Haluaisin olla joko sellainen klassinen syömishäiriöinen, juuri sellainen perfektionistinen keiju (jota melkein joskus olinkin, vaikken sitä itse nähnyt silloin) taikka sitten ihan oikeasti terve. Nyt minulla on ne ajatukset, se pelko, inho, se pakonomainen kalorien laskeminen ja lihavuuskompleksi, mutta ne eivät näy ulospäin. Siis en minä todellakaan halua, että kaikki tietävät, etten ole ihan sinut ruuan ja itseni kanssa. Tarkoitan lähinnä sitä, että vaikka joskus haluaisin päästä kaloreita pakoon ja vapautua lihavuuskompleksistani, olen liian lihava hakemaan apua.

Enkä minä oikeastaan edes halua, en nyt. Ehkä joskus, tai sitten ei koskaan.

Älä lue otsikkoa pidemmälle, jos ei kiinnosta lukea valitusta

Olen säälittävä ihmisenkuvatus. Olen kaukana siitä, mitä haluasin olla ja kaukana siitä, mitä joskus olin. Kuinka en silloin osannut arvostaa sitä, mitä olin? Ahdistun läskeistäni, valitan siitä teille, rakkaat lukijani, mutta tosielämässä en näköjään osaa tehdä asialle mitään. Tai viitsi. Lupaan itselleni ja lupaan teille aina, että nyt ryhdistäydyn, alan liikkua, syön vähemmän. Voitte kuvitella, tuleeko siitä ikinä mitään.

Ahdistaa olla läski, ja siihen ahdistukseenhan on hyvä sitten syödä vähän lohdutukseksi, eikö niin. IDIOOTTI. Mietin ihan joka päivä, ihan joka tunti, aina kaloreita, lasken päässäni, suunnittelen. Suunnitelmat eivät yleensä pidä, ja illalla laskeskellessani huomaan, että hups, taisi tulla taas 1500-2000 kaloria tällekin päivälle. Ei sillä laihdu, ei näillä liikuntamäärillä. Liikun tasan sen, mitä tulee kävelyä paikasta toiseen ja lenkit koiran kanssa. Joskus harvoin kotona lihaskuntoa. Liian harvoin.

Opiskelukaan ei oikein suju.

Olen säälittävä läski, joka ei enää osaa laihduttaa. Joo tiedän, etten ole ylipainoinen, kaukana siitä, mutta ei paljon lohduta. En ole lihonut viime postauksesta, mutten kyllä laihtunutkaan. Tämä jumiminen on niin sairaan turhauttavaa. Enkä minä edes varsinaisesti ahmi ja mässää. En oksentele juuri koskaan. Syön vain "normaalisti", tai en minä tiedä, mikä on normaalia. En syö paljoa karkkia, sipsiä, roskaruokaa. Syön pääsääntöisesti ihan terveellistä ruokaa, puuroa, marjoja, leipää, papuja, maustamatonta jugurttia (siis tänään esim.), mutta syön aina enemmän kuin olisi pakko.

Ahdistaaaaaaaaa.