Elämäni jumittaa, painoni jumittaa, opintoni jumittavat. Ensi viikolla on tentti, johon pitäisi lukea 200 sivua A4:sta molemmin puolin aiheesta, joka ei kiinnosta. Pitäisi ensi vuoden opintoja suunnitella, ilmoittautua kursseille, mutta vain ahdistaa koko asia. Ahdistaa ja hävettää olla näin huono opiskelija. Ahdistaa, kun opintotukeni on katkaistu, enkä todellakaan tiedä, millä elän seuraavat pari kuukautta.
Keskiviikkona menin synnyinkaupunkiini ja tapasin Cherry Darlingin, jolla oli punaiset sukkahousut. Se ilta oli suloinen. Pullo viiniä mieheen, pari Koff litea ( :D ) ja Cherry taisi maistella jotain likööriäkin. Se ilta oli puistonpenkkejä, juomapeliä, humalaa ja salaisuuksia. Seuraava aamu ei ollutkaan enää niin suloinen, mutta siitäkin selvittiin.
Torstaina näin synnyinkaupunkini toisella tavalla, kun kuljin sen halki bussilla. Entisen työläiskapungin ja suomenkielisen kirjallisuuden keskuksen sijaan näin kaupungin, jonka talojen laasti oli halkeillutta ja likaista, kadut kivetty tupakantumpein, näin kuolleeksi tallattua nurmikkoa, pysäkinpenkillä nukkuvan pulsun, kerjäläisiä pahvimukeineen. Näin kaduilla roudan musermamaa asfalttia, piittaamatonta liikennekäyttäytymistä ja liian kireässä kaulapannassa koiran, jonka korvat olivat luimussa ja katseessa pelkoa. Ehkä tämä ei olekaan se kaunis ja onnellinen kaupunki, jossa kasvoin.
Yö rakentaa sen illuusion yhä uudestaan. Kun taivas pimenee ja ne harvat tähdet syttyvät, joita näkee ison kaupungin valosaasteen lävitse, syttyvät myös oranssinhehkuiset katulamput, jotka saavat mustan asfaltin kiiltämään. Pienet lepakot lentelevät puistojen yllä, kauniisti valaistu suihkulähde vilvoittaa katupölyn tummentamia varpaita. Öisin se on edelleen se kaupunki, joka yhä uudestaan kutsuu minut luokseen.
Perjantaina tapasin pienen kummityttöni, ja voi että se on suloinen! Sillä on valtavat siniset silmät ja hentoa kiharaa. Puistossa se halusi leikkiä ruuanlaittoa ja ajella autolla. Omaa lasta en halua, mutta kummitytölle haluan olla turvallinen aikuinen, joka välittää ja myös näyttää sen. Haluan suojella pikkuista kaikelta siltä pahalta, miltä voin.
Perjantaina liftasin jälleen takaisin kotikaupunkiin. Jälleen kerran se sujui hyvin ja kyytiin ottaneet ihmiset olivat mukavia. Jouduin kerran vaihtamaan kyytiä, kun ensimmäinen ei ollut menossa kuin osan matkaa, mutta se ei juuri hidastanut matkantekoa. Minä rakastan liftaamista. Sitä pientä jännityksen tunnetta, kun kävelee tien reunaan tai pysäkille ja nostaa peukalon pystyyn. Ei minua pelota, ei yhtään, mutta jännitys tuntuu ihan fyysisenä. Silloin elämä maistuu joltakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti