Lopulta yhdessä lääkärin kanssa tulemme siihen tulokseen, että reilu neljä viikkoa osastolla riittää. Reilu neljä viikkoa tahdosta riippumattomassa hoidossa. Punainen muovimatto ja sairaalakengät vaihtuvat pölyiseen parkettiin ja villasukkiin, ikuisuudelta tuntuvat päivät kahdeksan tunnin työpäiviin ja tyhjiin iltoihin, jolloin ahdistus hiipii hämärimmistä nurkista kohti valoa ja kohti minua.
Tuntuu hyvältä palata töihin ja samalla tiedän, ettei se ole kestävää, ei ikuista eikä varmaa. Toisena työpäivänä juon energiajuomaa ensimmäisen ja toisen päiväkahvin välissä eikä mikään vie tätä uupumusta pois. Minä poltan kynttilää molemmista päistä ja toivon ettei se lopu koskaan ja samalla odotan sen loppuvan pian, hyvin pian.
Kukaan ei tee täällä ruokaa, ei siivoa, ei vie roskia. Villakoirat hyppivät nilkoille eikä pyykkivuori pienene yhtään sillä, että suljen oven perässäni. Sysään likaisen lautasen vähän kauemmas uhkaavasti täyttyvällä pöydällä ja vihaan itseäni kaiken sen syömisen johdosta. Terät kirkuvat ja kilistelevät rasiassaan eikä edelliset ole vielä parantuneet, kun piirrän jälleen valuvia viivoja itseeni.
Joku päivä vielä menen liian syvälle.
