Elämä on alkanut taas tuntua nälältä. Tarkoitan sitä kaunista tyhjyyttä, kylmyyttä ja vaa'an penempää numeroa. Se pienenee siitä huolimatta, että syön ihan joka päivä monta kertaa. Se ei kasvanut edes niistä päivistä, jolloin söin laskennallisen kulutukseni verran (johon en itse usko ollenkaan). Siis paljon. Eilinen tuhat kaloria aiheutti kuolemanmustaa ahdistusta, jota Piisami ei voinut helpottaa haleillaan.
Minä toivon, että tämä jatkuu ikuisesti. Pienenen hitaasti, mutta pienenen yhtä kaikki. Se on tärkeintä. En minä halua olla näin iso, näin paljon, liikaa kaikkea. En, vaikka Piisami ei näytä pitävän siitä, millaiseksi tämä minut tekee. Häntä kummastuttaa hiljaisempi, vaisumpi, hajamielisempi Therru, joka ei hakeudu kainaloon eikä tarvitse sitä tyydytystä, mitä hän voi tarjota.
Ne sanovat, että tämä on itsensä satuttamista. Minusta tämä on ainoa keino olla inhoamatta itseään niin paljon. Minusta tämä on helpottavaa. Näin vain täytyy tehdä, ja jos en tee, siitä ei seuraa mitään hyvää, ei mitään kaunista, ei mitään tervettä.
Mutta joskus elämä tuntuu jotenkin yksinäiseltä. Joskus toivoisin, että joku kulkisi vähän matkaa kanssani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti