60 betoniporrasta

Viime viikko oli täyteläinen. Hopea tuli luokseni yhdeksy yöksi. Sipsiä, irtareita, itse tehtyä pitsaa, joka oli harvinaisen simppeliä, sillä minä olen kasvissyöjä ja Hopea ei käytännössä suö mitään kasviksia. Ainoat molemmille sopivat täytteet olivat sipuli, tomaattikastike ja juusto. No, hyvää oli kuitenkin. Rakkaudella omin pikku kätösin tehtyä. Jäätelöä, kahta lajia. Ginitonikkeja, muutama vain. Paljon tupakkaa, hihitystä, maailmanparannusta. Tuntuu, että Hopean ymmärtämättömyys ärsyttää minua enemmän kuin koskaan. Mutta Hopea on kuitenkin se vanha luotettava ystävä. Ei ehkä se läheisin, mutta vakaa ja varma, jonka kanssa voi viettää paljon hyviä hetkiä.

Synnyinkaupunkikaupunki. Cherry Darling ja tämän koira. Suuri ja naurava koira, jolla riittää rakkautta koko maailmalle. Valkkaria, lonkeroa, portaita yhdellä yliopistolla. Kauniita sääriä, katulamppuja, ruoka-aiheinen tietopeli. Sitä uusiksi, joohan?

Kotona mustuus taas hiipii jostakin. Ahdistus ja henkisen pimeyden pelko. Onneksi yksi työ on tehty, parityönä toteutettu esitelmä saksankurssilla. Nyt voin huoletta käyttää jäljellä olevat "sallitut" poissaolot.

Huomenna on taas hammaslääkäri. Ei pelota mikään muu kuin tuomio. En halua luopua yhdestäkään hampaastani. Pelkäään joka kerta kuulevani sen, ettei näitä enää voi saada kuntoon. Oliivisilmäinen täti on mukava ja kaunis, en mutta en halua silti kuulla häneltä sitä. Ehkä niin ei edes käy. Ehkä täti vain pelotteli. Ehkä hän ei arvannut, että jäisin märehtimään niitä sanoja.

Tänään olen syönyt itse tekemääni mehukeittoa, muutaman maissihiutaleen (onneksi ne loppuivat!) ja juustoa. Kauheaa, halpaa ja kumista edamia. Sellaisenaan. Ajatuskin oksettaa. Kuinka alas voi ihminen vajota? Syödä nyt pahaa ja runsasenergistä ruokaa vapaaehtoisesti. Onneksi vaaka ei silti vittuile pahasti. Onkin kummallista, kuinka paino, tuo ihmisarvoani käänteisesti mittaava suure, ei ole edes kasvanut. Se hymyilyttää salaa. Pelkäsin sen nousseen paljonkin.

Minä kaipaan jotakin. En vain oikeen osaa määritellä tarkemmin. Ehkä raikkaan kirpeitä syyspäiviä, joita on muutama tullutkin. Tupakkaa, rauhallisia hyviä hetkiä koiran kanssa, sitä pientä pysähtynyttä aikaa kahden projektin välissä, kun edellinen on tehty ja toisen aika ei vielä ole. Mustaa kahvia, teetä. Ja jotain vielä, jotain sellaista, jonka kuva pakenee mielestäni. Saan siitä pienen henkäyksen tunnelmaa, tuoksua, pienen aavistuksen, mutta se karkaa aina, kun yritän saada siitä kiinni. Odotan.