Onpas kulunut aikaa edellisestä postauksestani. Paljon on tapahtunut. Olen kirjoittanut neljä ainetta (äidinkieli, ruotsi, englanti, biologia). Mikään muu kuin äidinkieli ei jännitä. Tekstitaito lähti luokan parhailla pisteillä, mutta essee ei ollut aivan minun tasoani. On pakko saada laudatur. Pakko!

Eilen olin nuorisopsykiatrisella. Tämä oli ikään kuin ensimmäinen käyntini, vaikka olenkin käynyt siellä jo kerran. Olin vastentahtoisesti siellä. Nyt jälkeen päin en tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Ainakin nyt vaikutti olevan ok, mutta emme puhuneet itse aiheesta vielä. Sitä varten sain seuraavan ajan.

Se lääkäri, jolla kävin kesäkuussa, oli ollut sitä mieltä, että minä tarvitsen apua, mutta hän ei tiennyt, sitoutuisinko minä siihen. Ja kuinka oikeassa hän olikaan! Pieni osa minusta haluaa parantua ja elää normaalia elämää. Elämää ilman tätä raastavaa itsevihaa, ilman kieroutunutta suhdetta ruokaan, ilman jatkuvaa halua silpoa itseään ja taistelua sitä himoa vastaan. Mutta se on pieni osa. Suurin ja vahvin osa haluaa, että ne antavat minun olla ja saavuttaa tavoitteeni.

Ne eivät pakota minua, mutta avun saaminen edellyttää, että jaksan haluta sitä kuukausia ja pidempäänkin. Koko hoidon ajan. Enkä minä halua. Miten voin olla näin täynnä ristiriitaisia tunteita? Kovasti ne yrittävät sitouttaa minua sinne; täti lainasi minulle kirjan. Ei aiheeseen liittyvää, vaan saksankielisen romaanin, jossa esiintyy Marie Curie, fysiikka ja ilmeisesti myös feminismi. Ne tietävät, etten voi olla palauttamatta sitä. En myöskään osaa jättää kirjoja kesken. Minun on siis käytävä siellä ainakin niin pitkään kuin kirja on kesken.

Kävin myös kuolulääkärillä saamassa lähetteen labroihin. Vaihteeksi. Alkaa sekin sujua jo rutiinilla.

Olen syönyt kuin tiine sika, mutta uskon lujasti pystyväni lopettamaan sen JUURI NYT! Minun on uskottava, sillä vain oma uskoni pitää minut pinnalla.

En tiedä, miten elämä jatkuu. Mutta sen on jatkuttava.