Ahdistaa.


Vatsa on täynnä ja vihaan itseäni, vihaanvihaanVIHAAN! Nyt sen on loputtava, syömisen! Minä lopetan. Haluaisin lopettaa tämän kaiken, mutta menen kuitenkin huomenna kirjoittamaan biologiaa. Pitäisi lukea siihenkin, miksen lue?

Tapaan tänään myös E:n. Olen iloinen siitä, että päätimme yhdessä tuumin (E:n ehdotuksesta) tavata ja aloittaa alusta. Minua vain pelottaa, jos hän olettaa saavansa takaisin sen iloisen, vilkkaan, puheliaan tytön, joka Halla oli parhaimmillaan. En ole enää se tyttö. Hän ei tiedä, millaista vaihetta elän. Hän ei tiedä raajojani kiristävistä jäljistä eikä tästä ahdistuksesta, enkä halua niistä hänelle edes kertoa. Ja tunnen jollain tavalla pettäväni häntä salatessani tämän. Mutten halua satuttaa häntä enää, vaikka hän vakuutti kestävänsä.

Yli viikon olemme olleet erossa. Olemme molemmat kärvistelleet koulussa muka normaalisti puhumatta toisillemme. Me, jotka olemme koko ystävyytemme ajan olleet aina yhdessä ja jakaneet kaiken keskenämme, ilot, surut, vitutuksen ja rehtorin puhuttelut ja paheksunnan. Olemme ikävöineet toisiamme ja koulu on tuntunut tyhjältä yksin. Voi kuinka paljon olenkaan kaivannut E:tä! Ja nyt, kun saan hänet takaisin, minä pelkään. Pelkään!

Perjantaina, kun kokeen puolivälissä kävin vessatauolla, valvoja sanoi, etten minä ole syönyt eväitäni. Hän käski minun pitää myös evästauton. Hän tietää. Kaikki tietävät, sillä luokanvalvojani avautui minun ongelmistani kokouksessa keväällä. Ne kaikki tietävät, vahtivat ja käskevät syödä. Ne vakoilevat minua, mutta minun on oltava ovelampi.

Reilu viikon päästä minulla on aika koululääkärille. K on puhunut myös, että haluaa varata ajan terkallekin. En tiedä, mitä teen niiden suhteen. Tai tiedän; kieltäydyn vaa'asta ja pidän kaikki vaatteet päälläni. Ne eivät saa nähdä vartaloani, eivät niitä haavoja ja saastaista fyysisyyttäni. Minä huijaan niitä kaikkia, jos on tarvis. Paitsi K:ta. Hänelle en valehtele.

Perjantain tekstitaito meni onneksi ihan hyvin. Niin opettaja ainakin sanoi, kun illalla tekstasi minulle. Hän oli lukenut vastaukseni ja sanoi, että olivat niitä parhaita. "Hieno suoritus!" hän sanoi. Tuli hyvä mieli, mutta se ei kanna enää.

Anteeksi. Tämä on sekava postaus. Minä olen sekava. En osaa ajatella selkeästi enkä tehdä mitään. Haahuilen sekopäisenä ahdistumassa, vaikka pitäisi kerrata koko lukion biologia huomiseksi. Puolitoista kurssia kokonaan käymättä.

Auttakaa joku minua! Enkä kuitenkaan halua, että kukaan auttaa. En voi elää loppuelämääni tämän itsevihan ja ahdistuksen kanssa. Tai voin, mutta silloin se jää kovin lyhyeksi.

Mutta minulla on välineet auttaa itse itseäni: nälkä. Kun lopetan syömisen, tulee parempi olo. Siinä kestää kuitenkin pari päivää, enkä tiedä, jaksanko niin pitkään. Jaksan. Minun on oltava vahva. Minä taistelen. En syömishäiriötäni vastaan, vaan sen kanssa niitä kaikkia vastaan. Ja me voitamme.

Voitamme!