Kaikki meni niin kauan aivan loistavati, kun en syönyt. Sunnuntaina tapahtui kauheita, ja erinäisten tapahtumien johdosta minä söin. Illan makasin kippurassa sohvalla ja uikutin äidille kuolevani. Mahaan sattui niin kauheasti.

Siitä alkaen menetin kaiken kontrollin elämässäni. Koulussa olen käynyt juuri ja juuri tekemässä yo-kuuntelut ja pari tuntia lisäksi. Olen syönyt ja voinut pahoin ja vihannut itseäni. Sen kanssa karkasi mopo käsistä aivan totaalisesti. Annoin tiistaina hieman periksi ja kaivoin ystäväni Terän esiin. Olin antanut itselleni luvan tehdä kolme pientä viiltoa. Niiden lisäksi tuli kuitenkin erinäinen määrä isompiakin. Sama jatkui keskiviikkona ja tänä aamuna myöhästyin koulusta taas aika paljon, kun yksi iso reidessä ei suostunut lopettamaan vuotamista. Paikkaustarpeet loppuivat ja päädyin lähtemään kouluun todella epähallamaisissa vaatteissa; mustilla paksuilla collegehousuilla. Haava kuivui housuihin kiinni ja repesi irti yhä uudestaan, ja vasta käytyäni kaupassa tekemässä lisäostoksia sain sen asettumaan.

Keskiviikkona tein myös jotakin, mitä minun ei pitänyt. En tiedä, mikä minuun meni, mutta kerroin K:lle. Hän meni vakavaksi ja uhkasi ensinnäkin vahtia, että tosiaan käyn koulussa enkä eristäydy kotiin. Hän myöskin päätti, että nyt ihan aikuisten oikeesti minulle on hankittava apua. Hän haluaa tulla kanssani terkalle kuulemaan lisää näistä asioista. Syömishäiriöistä ja itsetuhoisuudesta. Hän ei jätä asioita enää näin.

Minä pelästyin itsekin. En todellakaan halunnut tehdä itsestäni jauhelihaa, mutta nytinhottava vartaloni on haavoilla, kymmeniä viltoja. En pystynyt lopettamaan, vaikka olin päättänyt. Minun päätöksiläni ei ole enää mitään merkitystä. Asiat vain tapahtuvat aina joskus. Se minua pelottaa. En pelkää kipua eivätkä nämä jäljet itsessään ole vaarallisia, mutta ovat varoitus siitä, mitä voi tapahtua, kun kontrollini ei pidä. Minä voin tehdä mitä vain. Vai olenko se edes minä.

Palataan viime viikon perjantaihin. Kaikki ei ole sujunut E:n, rakkaimman ystäväni kanssa oikein hyvin. Perjantaina päätimme, ettemme tee mitään lopullista, mutta meidän on otettava etäisyyttä. Minun toimintani ruuan kanssa, siis syömättömyys, satuttaa ja ahdistaa E:tä liikaa. Hän ei kestä. Olen pelännyt tätä jo pidempään. On kiduttavaa olla koulussa ja nähdä häntä voimatta jutella ja olla yhdessä. Elämääni jäi suuri ja kipeä aukko siihen, missä E oli ennen. Sattuu. Sen myötä olen sulkeutunut lisää. En puhu muillekaan koulussa enää. Olen yksinäisempi kuin aikoihin.

Olen usein ajatellut, että elämä olisi helpompaa, jos ympärilläni ei olisi rakkaita ihmisiä, joita satutan pakostakin toiminnallani. Se onkin, mutta kuinka raastavaa yksinäisyys onkaan! K on hyvin kiireinen, emmekä ole ehtineet oikein jutella viikkoihin, vain pari sanaa joskus käytävässä ohimennen. Minua myös pelottaa yksinäisyys. Mietin, miksi kerroin K:lle, etten osaa lopettaa Terän kanssa. Joskus voi mennä todella pahasti yli. Olen toivonut, että ne menisivät pois ja antaisivat minun pudota. Nyt kun ne ovat menneet, pelkään niin kovasti, että kun putoan, kukaan ei ole ottamassa kiinni. Ehkä minä kerroin K:lle, että hän ottaisi kopin sitten...

Ja huomenna virkeänä tekstitaitoa tekemään. Kuudessa tunnissa pitäisi saada pullautettua paperille yli kahdentoista vuoden oppimistulokset.