Tuntuu hyvältä.

En ole syönyt mitään sunnuntaiaamuisen oksentamisen jälkeen. Olen jättänyt jopa sokerittomat omenamynthonit ja läkerolit. En myöskään syö purkkaa. Olen juonut etupäässä kahvia ja vähän vettä, muuhun en koske. Olen meinaan tullut siihen tulokseen, että ruoka on arkkiviholliseni, joka yrittää orjuuttaa ja tappaa minut. Kurkku on yhtä murhanhimoinen kuin leipä ja perunalastutkin, se vain yrittää esittää ystävää.

En halua syödä enää koskaan. Tahdon vapauttaa itseni ruuasta. Minulla ei ole ongelmia syömisen kanssa niin kauan kuin minun ei tarvitse syödä. Ahdistaa vain se, että isällä ja mummuloissa on varmaan pakko syödä. Reilu viikon päästä suuret sukujuhlat, joissa on tarkoitus olla koko päivä. Kuinka ihmeessä selviän syömättä? Minulla ei ole mitään muuta pakkoa syödä kuin sosiaalinen pakko. Mutta toivon, että ne pian tottuvat siihen, etten syö.

Sillä olen löytänyt tien oksennuksettomaan elämään. Syömättömyys on vapautus monista tuskista. Vapautus oksentamisesta ja pakkoliikunnasta, syömisen aiheuttamasta itseinhosta ja nälästä, vapaus laksojen käytöstä ja voi, vaikka mistä. Ei ole nälkäkään enää. Se on mennyt. On seesteinen ja varma olo. Onhan tässä huonojakin puolia. Mainittujen sisoaalisten ongelmien lisäksi ainakin kylmyys ja väsymys. Kylmyyteen kuitenkin auttaa vaatetus ja väsymykseen tasapaino kofeiinin ja unen välillä.

Minä voitan.