Minä muistan tytön, pikku-Hallan, joka kuusivuotiaana ensimmäisen kerran kauhistui omaa lihavuuttaan. Hän katseli jalkojaan, jotka liian suurina levisivät esikoulun tuolille ja vihasi niitä. Silloin pikku-Halla tahtoi olla laihempi.

Hän tiesi, että voi lihottaa. Niinpä voita piti syödä vähemmän. Muihin konkreettisiin toimiin tuo havainto ei vielä silloin johtanut. Huomionarvoista lienee se, ettei Halla tuolloin ollut mitenkään tavattoman lihava.

Todellinen temppuilu ruuan kanssa alkoi vasta yhdeksännellä luokalla. Kouluruoka jäi yhä useammin syömättä, mutta karkkia meni. Paino kuitenkin putosi hieman. Lukion ensimmäisellä putosi hieman lisää. Reilu kaksi vuotta sitten aloin oksentaa. Silloin en tajunnut, mihin se johtaa. Yhä edelleen mietin, miksen lopettanut silloin, kun olisin vielä voinut.

Haluaisin kirjoittaa menneelle minälleni kirjeen. Joskus vielä kirjoitankin. Halaisin pikku-Hallaa ja kertoisin kauniita satuja elämästä, jossa ruoka on vain ruokaa, ei elämää hallitseva tyranni.

Mutta nyt, kun posliinijumala voittaa aina, en jaksa enää uskoa siihen, että vapautuisin siitä joskus. En jaksa yrittää. Mutta K on sanonut, että hän ainakin uskoo ja toivoo, vaikken minä aina jaksaisinkaan. Hän taitaa todella uskoa, ja se auttaa minuakin.

Tiedän K:n olevan luottamuksen arvoinen. Viime keväänä oli palaveri, jossa oli äitini, terkka, rehtori ja K. En tiedä, miksi K oli siellä. Palaveri koski minua, koulu oli eväämässä minulta erästä matkaa luokan kanssa sillä verukkeella, ettei terveyteni ehkä kestä. Äitini ei tiedä K:n olevan uskottuni, ja hän sanoi, että K oli jotenkin vaivaantuneen oloinen. Ehkä se tietää enemmän kuin voi kertoa. K pysyi minulle uskollisena, eikä puhunut mitään, vaan oli hiljaa.

Olen sikäli onnekas, että minulla on ihania ihmisiä ympärilläni kaikesta huolimatta. Syömishäröilyni myötä minusta on tullut etäisempi. Ajoittain työnnän kaikki pois läheltäni ja käännyn täysin sisäänpäin. Silloin toivon, että ne unohtaisivat minut ja menisivät pois. Mutta salaa sisimmässäni olen kiitollinen, etteivät ne mene. Ainakaan kaikki. K on aina tukena, kun eniten tarvitsen, samoin E. Joskus vain pelkään, että E särkyy. K on aikuinen ja vahva, hänen en pelkää menevän niin helposti rikki.

Haluaisin kiittää heitä siitä, että he ovat olemassa.