Koulu alkoi, mutta olen pettynyt. Kuin se olisi ollut vain halpa kopio koulusta. Lukujärjestys on sekava ja mahdollisimman epäedullinen pikku Hallalle, jolla on omanikäistensä keskuudessa eniten kursseja. Mutta kylmä siellä oli. Tuli niin tuttu tunne, kun tuijotin tyhjyyteen, kavereiden hölpötys valui yli koskettamatta minua ja se kylmyys oli vallannut koko suuren kehoni.

Koulun vessassa minua katsoi peilistä vain osittain tuttu tyttö. Tälle tytölle minä kerroin, miltä minusta tuntuu; rakas Halla, minulla on tunne, että tämä vuosi tulee viemään sinut pidemmälle kuin koskaan. Ole vahva, ole kunnianhimoinen äläkä luota niihin. Ne puhuvat kauniisti, mutta sinä olet vahvempi. Muista hymyillä niille nätisti.

Kotona usein makaan sängyssä ahdistumassa. Tuntuu kuin kaikki kahdeksan ainetta, jotka kirjoitan, painaisivat minua ainakin kymmenen kilon massalla kukin. Kuin iso mies makaisi päälläni yrittäen tukahduttaa hengitykseni.

Katsotaan, mitä tapahtuu. K:n huomion olen ainakin jo herättänyt. Minua tarkkaillaan. Olen jutellut K:n kanssa, hän on vaihtanut taktiikkaa. Hän ei yritä enää pakottaa minua mihinkään, mutta haluaa olla tukena ja toimia, kun tilaisuus tulee.

Mutta uskoni K:hon koki kolauksen. Perjantai-iltana hän pyysi minua seuraavana päivänä kanssaan kahville. Ei osannut vielä sanoa aikataulua, mutta lupasi tekstailla. Mitään ei kuulunut. Kun kysyin, hän sanoi, ettei ehdikään, on menossa toisen kaverinsa kanssa.

Tunnen olevani päivä päivältä enemmän yksin. En tiedä, ehkä minun pitäisi sulkea myös K kokonaan ulkopuolelle.