Yli viikon ajan olen vain ahminut. Mutta minulla on mennyt suht. hyvin. E:n kanssa olemme koheltaneet päivittäin, liftanneet Helsinkiin, vaihtaneet rekasta henkilöautoon moottoritiellä ja yöpyneet eduskuntatalon portailla. Elämä on maistunut seikkailulta. Olemme olleet suurimman osan ajasta yhdessä ja meillä on ollut mukavaa ja jännittävääkin.

Tänään söin aamiaiseksi tomaatteja ja punaherukoita. Ja sitten naksahti taas. Ahmin leipää kuin hullu ja oksensin myös kuin hullu. Tuntui, kuin tuon teon myötä olisi poistunut myös se elämänhalu. Jatkoin vielä leivällä ja pannukakulla. Voi, kuinka lupasin ja vannoin itselleni, ettei ikikä enää, ei ikinä! Ja taas minä kumarsin posliinijumalaa niin hartaasti. En vain osaa lopettaa. Joskus uskoin huomiseen, enää en jaksa. Onneksi K uskoo ja toivoo puolestani, hän lupasi.

Kun koulu alkaa, teidän niiden mitttailevan minua katseellaan. Onko se lihonut? Näyttääkö se väsyneeltä, puhuuko se sekavia? Onko se läsnä täällä vai niissa omissa maailmoissaan?

Minun piti olla tänään oikein ahkera fysiikan kanssa, mutta se tyssäsi siihen, etten löytänyt MAOLia. Että ärsyttää, en saanut kuin pari tehtävää tehtyä! Tämän kurssin päässä siintää ihana palkinto: englanninkielinen novellikokoelma. Se on sentään jo kaunokirjallisuutta. Suomenkieliseen en varmaan ehdi ikinä. Ehkä kirjoitusten jälkeen. Ja pääsykokeiden. No, ehkä joskus, jos elän vielä silloin.