Mikään ei muutu. Seinät kaatuvat päälle. En näe valoa. Toivo paremmasta on kuollut. Minua ei kiinnosta mikään enkä jaksa mitään. Mielessä pyörii ruoka. Näen unia ruuasta nukkuessani ja ajattelen sitä valveilla ollessani. Onneksi äiti on jo sopeutunut tilanteeseen eikä enää odotakaan minun syövän mitään hänen nähtensä. Tai muutenkaan.

Masennuksesta paranemiseen tarvitaan oma halu. Mutta minä en jaksa haluta. Vihaan itseäni. Kotona turhautuessani luon sääntöjä, joiden rikkomisesta seuraa rangaistus. Minä en voi sille mitään. En jaksa voida. Ei saa syödä muuta kuin sokerittoman Mynthonin tupakan jälkeen. Ei saa nukkua liikaa. Mitä vähemmän sen parempi. Ei saa näyttää pahaa oloaan. Ei saa lukea kaunokirjallisuutta ennen kuin rästissä olevat kouluun liittyvät ja liittymättömät tietokirjat on luettu. Ei siis koskaan. Ja minä janoan kaunokirjallisuutta! Pääsisin pois täältä edes yhden kirjan ajaksi kerrallaan. En osaa selittää suhdettani kaunokirjallisuuteen, mutta se on intohimoinen.

Mutta sekin himo on sammumassa. Odotan kuolemaa. Odotan. Hautausmaalla kävely on rauhoittavaa. Onnen tyyssija. En näe tästä ahdistavasta maailmasta muuta tietä ulos.

En kuitenkaan ole tehnyt itsemurhasuunnitelmaa. Ajelehdin vain enkä ole yhtään varovainen missään. En pelkää, sillä minulla ei ole mitään menetettävää. K on eri mieltä.

Vietän lomani kotona ahdistuen ja omaan maailmaani eristäytyneenä. Ajoittain ihan täysin. En puhu ihmisille, en tapaa heitä. Olen kotona ja tupakoin. Istun parvekkeen lattialla kippurassa selkä ovea vasten. Painan pään polviin, puhaltelen savusta kuvioita. Suljen silmät ja nautin siitä tunteesta. Ajattelen asioita, mutta uusia ajatuksia ei tule. Olen ajatellut kaikki ajatukseni niin moneen kertaan, että osaan niiden reitit ulkoa.

En tee mitään.