Onko tämä elämää? Kamppailen itsetuhoisten ajatusten kanssa. Miksi? Miksi edes yrittää? Posliinijumala ei päästä otteestaan. Istun itse langettamaani elinkautista.

Eilen, kun olin illalla juoksemassa, alkoi pistää oikein kunnilla. Huonoa kuntoa se vain on; pisti vatsaan ja johonkin määrittelemättömään paikkaan keuhkojen tienoilla, siellä sisällä. Kipu yltyi liian kovaksi: kävelin viimeisen kilometrin. Että suututtaa. En saanut muutenkaan palaan suurinta osaa syömistäni kaloreista. Se tietää lihomista. Ja lihomisesta ei seuraa mitään hyvää, tiedättehän. No, onneksi kävin vielä koiran kanssa kävelemässä illalla, niin mieli hieman rauhoittui. Mutta ei täysin.

Tänään piti tulla nollapäivä, mutta aamulla täti tuli kylään tuoden viinereitä sienileipää, rypäleitä ja nektariineja. Söin. oli pakko. Tuntui, että täti katsoi silmä kovana jokaista suupalaani. Viineri oli ihanaa, rasvaista ja mansikanmakuista. Makeaa. Tunsin, kuinka se oikein suli suussa, valui rasvaisena mahan kautta reisiin läskiksi.. Ja itseinho räjähti käsiin. Mitä mä teen?!