Anteeksi tämä mieletön tauko. En ole muka ehtinyt ja jaksanut. Kotona kone on rikki, ja koulussa vietän aikaa toisella tapaa.

Elämä jatkuu silloinkin, kun en tahdo. Olen taas töissä. Tämä viikko on ollut nukkumisen suhteen suorastaan painajaista. Työkseni pyöräilen mäkisellä alueella vaihtelevassa pakkasessa ja jaan varhaisjakelulehtiä. Pidän työstäni. Se on mukavan fyysistä eikä vaadi muuta kuin tarkkuutta ja sen verran luonnetta, että saa oman läskiperseensä ylös sägystä 01.40 ja pakottaa itsensä pakkaseen pyörän selkään punnertamaan kahden kilometrin ylämäkeä.Onneksi kylmyys lisää energiankulutusta reippaasti, sillä Hallalle on taas ruoka maistunut.

Ongelma on uni. Jo alkuviikosta olin väsymyksestä puolihullu. Nukuin pommiin koulusta kaikkina muina päivinä paitsi sinä, jona äiti herätti ja sinä, jolloin en mennyt nukkumaan töiden jälkeen. Periaatteessa koulu ja työt rinnakkain ovat mahdollisia. Olen tehnyt niin ennenkin. Nyt vain en ole nukkunut riittävästi ennen töitä. Tunti, pari, korkeintaan vajaa neljä. Tämän yön olen onneksi vapaalla.

Uni ja todellisuus sekoittuvat, niitä on vaikea erottaa toisistaan. Ehkä se ei ole mahdollistakaan. Unihahmot kulkevat kotonani, kun sallin itseni pysähtyä.Perjantaina nukahdin koulussa tunnilla täysin tahtomattani. Näin unia sielläkin. Eivätkö ne näe?

Tunnen oloni niin tavattoman vanhaksi.

Pelkään niin kovasti, että pääni hajoaa.

Unessa minä olen yksin. Ne eivät tule sinne. Siellä ovat ne toiset.