Minä pidän kodistani. Onhan tämä aivan liian iso yhdelle tytölle (isollekin) ja koiralle, mutta olen jo tottunut. Olen asunut täällä jo - herranjestas, kaksi kuukautta! Eikä tämä edes tunnu mitenkään hirveän erilaiselta, kun äiti oli niin paljon poissa kotoa, kun asuin vielä heidän kanssaan.

Olen kuullut, että tätä aluetta pidetään pahamaineisena. Ymmärrän, mistä se tulee, mutta viihdyn täällä. Ihanat monipuoliset maastot suorastaan houkuttelevat tutkimusretkille, eikä keskustaan nyt mikään mahdoton matka ole. Minusta on ihanaa, kun voi vaikka joka päivä kävellä metsään, poimia sieniä ja marjoja (jos ei ole lunta, kuten pari päivää sitten oli), päästää koiran irti ka katsella, kuinka se tutkii maailmaa, joka on aina uusi ja mielenkiintoinen.

Minusta on mukavaa asua vähän huonomaineisessa lähiössä, jonka talokanta on enimmäkseen 70- ja 80-luvuilta. Siinä on tietynlaista rappioromantiikkaa, josta niin pidän. Vaikka onhan täällä toisinaan vähän ankeaa, kun talot ovat ruskeita ja harmaita, maa on ruskea ja taivas harmas. Sekin on omalla tavallaan kaunista.

Se, mikä ei ole sujunut, on syöminen. Tai oikeastaan se on sujunut vähän liiankin hyvin. Tyhmä Therru! Sen siitä saa, kun pitää kaapeissa liikaa ruokaa. Siellä saisi olla tasan kaurapuuropaketti, näkkäripaketti, raejuustoa ja hedelmiä Okei, alkoholijuomat sallittakoon sekä alle 5 kcal sisältävät juomat.

Vähän aikaa sitten meni muutama päivä jo tosi hyvin. Luulin, että arki alkaa sujua halutulla tavalla. Mutta ei!

Huh. toisinaan tunnen suurta tarvetta kirjoittamaan ihan mitä päähän pälkähtää. Yksin asuessa juttuseura on kovin vähissä, kun en ikinä tapaa opiskelukavereita vapaa-ajalla, eikä minulla sitten muita kavereita olekaan tässä kaupungissa. Käyn ihan höperöksi täällä itsekseni.