Pudotus hetkelliseltäkin elämänmakuiselta huipulta takaisin tavalliseen olemiseen on suuri ja kivulias. Jännityksen, adrenaliinihuuman, äärimmilleen ponnistavien lihasten ja joukkueen kollektiivisen vahvan ja väkevän olemisen jälkeen kaikki on harmaata. Tässä elämässä ovat työt ja deadlinet, päälle kaatuvat seinät, siivousta kaipaava koti. Ja läski. Tämä ihrainen ruho, jonka kivusta ähkivät lihakset vielä muistavat eilisen. En kestä omaa lihavuuttani, painon ilmaisevaa numeroa, joka saa yhdet kulmat kohoamaan ja toiset laskemaan. Se sama lihavuus saa inhon kulkemaan lävitseni, kun kaikki on liikaa. Minä olen liikaa. Minun ruhoni on liikaa. Tahtoisin taas tarttua teriin ja leikata kaiken, ihan vittu kaiken, pois. Antaa saastan ja läskin valua lattiakaivoon ja lakata olemasta.
Tämä ei ole sellaista elämää, mitä mä tahdon elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti