Opiskelukaupungin kadut syöpyvät mieleeni täynnä muistoja, huimausta, ahdistusta, iloa ja humalaista hauskanpitoa. Näillä kaduilla olen kävellyt sadat tai tuhannet kilometrit koiran kanssa ja ilman, olen kävellyt kymmeniä rakkoja jalkoihini ja miljoonia ajatuksia mieleni syövereihin. Vielä muutaman kerran minä tallaan mustalla asfaltilla maailman parhaan koiran kanssa, annan sammuvien katuvalojen jättää minut pimeyteen, ja samalla kätken jotain itsestäni tänne.
Pian tulevat uudet ja vieraat, tutut ja vanhat synnyinkaupungin kadut, joita rakastan jo valmiiksi. Astun uuteen yöhön, eikä se ole yhtään vähemmän pimeä kuin muutkaan elämäni yöt. Se on kaunis ja musta, täynnä syksyä ja kuolemaa, elämänmakuista ja samalla niin riipaisevaa unta, josta en koskaan herää. Enkä minä tahdokaan. Olen yön kulkija, hiljainen, tupakantuoksuinen haamu leveillä kaduilla ja roskaisilla pikkukujilla, joiden varjoissa elää päivälle vieras maailma, sellainen, jota aurinko ei koskaan näe.
Illalla juon puolitoista desiä väkevää vodkaa, mutten tunne kohinaa. Kaivan terät yöpöydän laatikosta, ne uudet ja pelottavan terävät Gillettet. Vedän pienen viillon toisensa jälkeen, enkä osaa taaskaan lopettaa ajoissa. Mutta mitä väliä, ei parikymmentä uutta vauvaseepran raitaa pilaa jo valmiiksi kuvioitua minua. Ne ovat niin pieniäkin. Yksi viiva olisi ehkä kaivannut tikkejä muttei tietenkään saa niitä. Paranee se ilmankin. Se on sana minun tarinassani, vain minulle.
Aamulla unohdan aamiaisen, ja pian nälkä menee ohi. Irvistän suihkussa, kun kuuma vesi kirveltää auenneita raitoja, ja samalla koen jumalatonta nautintoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti