Kaikki on taas niin hirvittävän loogista. Kun aiemmin ole tullut siihen tulokseen, että jos vaikka joku päivä syksyn mittaan uskaltaisin ottaa puhelimen kauniiseen käteeni, kertoa YTHS:lle, että tarvitsen apua, en halua tätä enää, niin käykin niin, etten enää ole YTHS:n asikas. En minä tiedä, olisinko ikinä soittanut, mutta takaraivossani kutkutteli pieni ja hento toive siitä, että oikeasti saisin apua ja ehkä joku päivä voisin elää elämääni niin kuin se kuuluisi elää, niin kuin haluaisin sitä elää. Nyt sekin pieni toive on mennyttä. Alistun vain kohtalooni, kai minun vain kuuluu sitten elää täällä yksin kaikkien mörköjeni keskellä. Itseni armoilla - sillä minähän se pahin peto tässä olen - vailla toivoakaan paremmasta.
Aina tulee valoisampia päiviä ja onnellisempia kesiä, ja ehkä jonakin kesänä syön vielä jäätelöä ihan vain nauttiakseni siitä, en oksentaakseni sitä. Kuitenkin tulee myös niitä pimeitä, kylmiä ja kammottavia kausia, jolloin en anna armoa itselleni ja satutan itseäni pahemmin kuin kukaan muu voi minua satuttaa. Varjot tanssivat seinillä ja kuura salpaa hengityksen. Niitä hetkiä, kun uskon haluavani ihan oikesti kuolla, vaikka luultavasti haluan vain elää ja tuntea eläväni.
Tunnelmat vaihtelevat, mutta ne kiertävät vääjäämättä sitä kehää, josta en yksin pääse pois, ja aina mukana on kuitenkin viha ja häpeä, kaipuu nälkään ja katoamiseen. Aina kun nousen, teen sen vain pudotakseni entistä syvemmälle, ja kaikki tämä vie minua kohti vääjäämätöntä. Olinpas minä tyhmä, kun edes hetken verran kuvittelin, että minulla olisi joku maaginen oikeus parempaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti