Panthera tigris altaica

Viime viikolla päätin kuitenkin käydä näyttämässä haavaa terveyskeskuksessa. Ommellahan se tosiaan olisi pitänyt, mutta se oli jo myöhäistä. Hetken aikaa hoitaja harkitsi vielä, että jos sen leikkaisi uudelleen tuoreeksi ja ompelisi sitten, mutta päätyi lopulta vain paketoimaan ja antamaan minulle mukaan ohjeet ja paketointitarvikkeet mukaan.

Mistäs se haava on tullu?

Tässä ei nyt taida enää mennä mitkään selitykset läpi? (näytän haavan valmiiksi arpisessa ja haavaisessa paikassa)

Joo ei mene. Oot siis tehnyt sen itse. Millä sä sen teit?

Lopuksi se halusi keskustella. Vietin sitten 50 minuuttia terveyskeskuksen päivystysajalla jutellen sairaanhoitajan kanssa. Maihareiden kärjet kävivät harvinaisen tutuiksi, jokainen naarmu ja kuluma, jokainen sauma ja taite. Hoitaja oli tosi mukava, ja oli jotenkin helpottavaa purkaa vähän taakkaa, raottaa verhoja hieman ja näyttää jollekulle, kuinka paljon minuun sattuu. Ilman häpeää tai tunnetta siitä, että satutan ja rikon toista ihmistä olemalla minä ja kertomalla edes osan totuudesta. Tilannetta helpotti vielä se, että tiedän, etten näe sitä ihmistä enää koskaan. Olen jo muuttanut toiseen kaupunkiin, tosen kaupungin terveydenhuollon piiriin. Se kyllä toivoi, että hakisin täällä apua. Saa nähdä.

Muutto sujui yllättävän hyvin, vaikka Tammi tekikin oharit, koska sillä oli krapula. Kultainen Nega tuli kanssani siivoamaan ensin uuden asunnon ja juomaan muuttokaljat tyjällä lattialla ja sitten muuttopäivänäkin tuli avuksi ja otti miehensä mukaan. Heistä oli iso apu, enkä unohda sitä.

Uusi kotini on aika mukava ja kaunis, ja se tuntuu jo kodilta. Parketti on naarmuinen eikä jääkaapissa ole valoa, mutta muuten tämä on hyväkuntoinen ja ihana. Kotini ainoa peili on vessan peiliovisessa kaapissa, joten minun ei tarvitse pelätä ja vihata heijastustani aamusta iltaan ja illasta aamuun, tuntea vihan ryöppyävän sisälläni peilikuvani edessä aina, kun koitan pusertua ovesta ulos. Ja ensimmäistä kertaa ikinä asun hyvämaineisella ja kauniilla alueella. Ehkä minä täällä pystyisin rakentamaan itselleni elämän, joka kantaa?

Töissä on rankkaa ja paljon uutta, vaikka työ onkin tuttua. Keskusta-alueella postiluukkujen kirjo on valtava, hissit ovat kovin erilaisia ja sisäpihaseikkailut jännittäviä. Puoli kahdelta yöllä haen pyörän varastosta ja poljen yöhön, joka ei ole pimeä eikä hiljainen, sen kulkijat eivät enää ole siilejä ja kissoja, vaan keskustan varjoja ja humalaisia juhlijoita, kulkureita ja pullonkerääjiä, ja se on maailma johon kuulun.

Pyöräillessä viimeviikkoinen raita hankaa satulaan ja aamuisin poistan värjäytyneen kääreen sen päältä toivoen, että se ehtii edes hieman parantua ennen seuraavaa yötä. Jos jotain opin, niin sen, että sellaiseen paikkaan ei kannata maalata raitoja, jos haluaa niiden ikinä paranevan. Haluaisin sanoa, että olen oppinut sen, ettei raitoja ylipäätään pidä tehdä, mutta se olisi vale. Vaikkei elämä juuri nyt ole täyttä paskaa, niin olen minä aika tyhjän päällä ja monesti myös ahdistunut. Valtavan kuvottava ruhoni lietsoo vihaa ihan jokainen päivä, ja kokemuksesta tiedän, että joku päivä maljani vuotaa jälleen yli.