Tavarat ovat pikku hiljaa löytäneet paikoilleen, koti näyttää yhä enemmän minun kodiltani. Taulut vielä puuttuvat seiniltä, vanhojentanssiparini maalaamat muotokuvat minusta, ne kaksi, jotka oikeasti voin laittaa esille. Ja toisessa niistä näytän enemmän itseltäni kuin silmin voi nähdä. Vaikkei nenän muoto ehkä ole tarkka eikä silmien väli täsmällinen, sieltä kaiken takaa löytyy se minä, joka silloin olin, eikä elämä silloin ollut helppoa, ei. Kauan sitten lahjaksi saamani hevostaulu, sukulaistytön maalaama ja oudon rauhoittava, sillä on niin lempeät silmät. Äidin ottama valokuvasuurennos koirastani rikkinäisin siivin, pari tassua paketissa ja kauluri kaulassa, ilman sitä koti ei ole koti.
Yöt ovat öitä, synnyinkaupungin katuja ja portaita, sisäpihoja ja liian korkeita rotvalleja, eikä mikään voisi olla katulampun valossa kauniimpaa. Työ kasvaa yhä suuremmissa määrin osaksi minua, minä olen jakaja. Yöt ovat minun, pimeydessä tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Lehdet, luukut, laatikot, hissit ja portaat, enkä minä vaihtaisi mitään niistä pois. Välillä se on niin rankkaa, että meinaa itku tulla yössä, jaettavien lehtien pino ei pienene, vaikka juoksen portaita ylös ja alas ja juuri silloin avain päättää jäädä jumiin lukkoon eikä pyörä meinaa pysyä pystyssä kuormansa alla. Silti teen sitä mieluummin kuin montaa muuta työtä.
Tämä kaksiviikkoinen on ollut ehkä työhistoriani rankin ja värikkäin, enkä varmaan koskaan ole soittanut yöesimiehelle yhtä montaa kertaa. Onneksi siellä on usein vuorossa mukava nainen, jonka kanssa tulen hyvin toimeen. En ole koskaan nähnyt häntä, mutta pidän hänestä silti, pidän siitä, miltä hän kuulostaa puhelimessa, kuinka hän puhuu minulle ja siitä, millaisiin ratkaisuihin yön yllättävissä tilanteissa päädytään. Ja tiedän, että hän tietää minut, muistaa minut maakunnan satojen ja taas satojen jakajien joukosta ja katkeamattomasta sijaisvirrasta.
Viime yö oli viimeinen näillä piireillä, tai ainakin sen piti olla, mutta ne pyysivät minua vielä maanantaiksi, jolloin minun pitäisi opastaa englanninkielinen jakaja piireille, joita en itsekään osaa kovin hyvin. Ja viikon päästä sitten alkavat uudet piirit, saman ihanan, pimeän, elävän kaupungin uudet korttelit, eikä minua pelota.
Päivisin epätoivo ryömii hiljaa iholle, työtää suolaisia kyyneleitä silmistä poskille ja tummentaa syysauringon harmaaksi. Väsymyksestä harhaisena ja usein nälkäisenä lähden vaeltelemaan kaduille rauhoitaakseni itseäni ja liikkuakseni edes vähän. Parhaina päivinä työn ja pienten vaelteluideni yhteiskulutus liikkuu 1500 kalorin paikkeilla, mutta minä pysyn yhtä lihavana kuin eilen ja toissapäivänä, eikä se suotu muuttumaan, vaikka annan nälän tehdä välillä kipeää.
Hengissä säilyminen vie yllättävän paljon voimia, mutta joka ilta huomaan selvinneeni yhdestä päivästä, eikä huominen aina ahdista liikaa.
Omnia mea mecum porto.
VastaaPoista