Aivokemiallinen ilotulitus jää aamulla vaatimattomammaksi. Niin kuin kaikki muukin minussa, vaatimatonta ja tylsää. Löysää. Kipu kuitenkin katoaa nopeammin kuin koskaan ja iho irvistää irvokkaan koomisesti kuin kauhuelokuvan klovni. Sen hymy on syvä ja julma eikä yhtään hauska. Sen suupielestä valuu punainen vana, se on ahnas.
Sukka ja kenkä ovat märät, kun pääsen terveyskeskukseen asti, vaikka sinne on vain kahden tupakan mittainen matka ja olen sitonut sen hyvin. Hoitaja on eri kuin viimeksi, nuori mutta tyynempi. Onneksi minulla on uusi katto tuijoteltavana, uudet laatat laskettavana ja erilainen lamppu kuin neljä päivää sitten. Kipu ja häpeä ovat vain haalistuneita muistoja, joista ei saa kiinni vaikka vähän pinnistelee. En tunne mitään. Olo on absoluuttisen tyhjä.
Omalääkärikin on ihailtavan tyyni, vaikka suusta meinaa lipsahtaa jotain julkaisukelvotonta, kun se näkee irvistävän nilkkani. Se muistaa hyvin viime kerran, mutta ei minun nimeäni. Kukaan ei tänään kysy, olenko itsetuhoinen. Sen sijaan se koittaa pelotella minua hermovauriolla, että leikkaushoito voisi olla paikallaan. Pudistan päätäni, mua ei pelota. Nilkkaan ei kuulemma jäänyt sitten enää mitään ommeltavaa. Se kirjoittaa oxaminit vaikken halua. Täytyyhän ihmisellä tarvittavat olla. Lopuksi lupaan hoitajalle että haen ne heti tänään, eikä minulla oikeasti ole aikomustakaan tehdä niin.
En ole varma, onko tyhjyys ihanaa vai ihan kamalaa. Kaikki on epätodellista. Haluan pakonomaisesti tietää, montako tikkiä se laittoi, mutta ne ei kertoneet, enkä saa avata pakettia ennen keskiviikkoa. Vähän kuin olisi syönyt jotain, minkä energiasisältöä ei tiedä.
Huomenaamulla lähden yli vuorokaudeksi olemaan seurallinen, oppimaan edunvalvontaa ja ennen kaikkea juhlimaan. Hymyni on melkein yhtä aito kuin kauhuelokuvan klovnilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti