Viha valuu terveyskeskuksen päivystävän hoitajan alustalle, kun se erehtyy kurkkaamaan ideaalisiteen alle. Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia? Pudistan päätäni. Kato mua. Onko sulla oikeasti itsetuhoiset asiat mielessä? Toimenpidehuoneen avustaja erehtyy kurkistamaan hoitajan laittaman siteen alle. Ehdin nähdä, kuinka puistatus kulkee sen lävitse, se kääntää katseensa pois, peittää näkemänsä ja alkaa painaa haavaa voimakkaasti, mutta mua ei satu. Pahinta kaikessa on kivuntunteen katoaminen. Koskaan en ole katsonut niin syvälle itseeni kuin tänään.
Yhtätoista tikkiä myöhemmin vakuutan liian monetta kertaa, etten ole itsetuhoinen, tuijotan lattiaa, seinää, lamppua, roskista. Joo kyllä mulla on ystävä, jonka voin pyytää luokseni täksi päiväksi. Ne käskevät soittaa psykalle, että jos viikon päästä olevaa tapaamista voisi aikaistaa. Tiedän, ettei sitä voi enkä soita. Ehkä laitan huomenna viestin. Lähden kävellen kotiin kädessäni viikon sairauslomatodistus, haavan hoito-ohjeet ja sidetarpeita, aika tikkien poistoon (ja jos ei ole vielä kunnolla kiinni, niin poistetaan vaikka vain joka toinen tikki), liikuntakielto ja vasemmassa kädessä siisti rokotusjälki keskellä tatuointia. Uusi esimieheni on asiallinen, kun soitan sille, etten mene yöllä töihin mutta huomiset päivätyöni hoidan kyllä.
Uusi tukka on kiva, mutten halua katsoa peiliin. En tunne mitään. Kun Pessi tulee, tarjoan sille karkkia, höpöttelen vilkkaasti ja aidon hyväntuulisesti kunnes puhe hidastuu ja muuttuu puuroksi ja lopulta nukahdan sen kainaloon.
Huomenna menen töihin kohtaamaan kaikki ne kysymykset ja kasvot, mutta onneksi on uusi tukka, niin kukaan ei huomaa että kävelen hassusti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti