Jälleen kohti synnyinkaupunkia käy tie, kohti sukulaisia, korkeakulttuuria, juhlia. Joskus silloin, kun olin vielä minä, olisin ollut innoissani. Enää en jaksa, en ole minä enkä ahkä haluakaan olla. Olen vain väsynyt tähän kaikkeen. Etsin boleroani, sitä ainoaa, joka peittää raidat käsivarressa, sillä eihän minun elämässäni ole säröjä. Käyn läpi vaatekaappiani, sovitan mekkoa toisensa jälkeen, mutta kaikki ovat liian suuria, valuvat paljastaen pienen punaisen nännin, ne roikkuvat harteillani kuin turvonneessa henkarissa. Lopulta löytyy yksi, johon on tyydyttävä. Siinä on olkaimet, jotka varmistavat, etten paljastu.
Vaaka ei ole ystäväni, peili kostaa minulle kaiken väärän, mitä olen elämässäni tehnyt ja myös sen, mitä olen jättänyt tekemättä. Vaatteet laittavat minut maksamaan virheistäni ja onnistumisistani, minua pelottaa. Pelottaa kohdata sukulaiset, etenkin pari ihmistä, joilla on ollut tapana kommentoida kovaan ääneen kokoani ja sen muutoksia. Pelottaa kohdata äiti, joka silmät mustana katsoo, kun olkapää viiltää terävänä ilmaa, ei se aina sano mitään, mutta minä tiedän sanomattakin. Sitä pelottaa myös.
Minä olen jo hukkunut.
En ole koskaan pyytänyt aiemmin tätä, mutta nyt pyydän, että jos tunnet minut tai edes epäilet tietäväsi, kuka olen, voisitko jättää minulle jäljen. Täällä tai jossain muualla.
Ois varmaan aika jäätävää jos nyt ilmottautuis puol sukua ja kaveripiiriä :'D no ei niin kuitenkaan käy, maailma pieni - internet suuri!
VastaaPoistaSe on se itsetuhon hinta, rakkaitten satuttaminen. Onko se sen arvoista? Mut pysyykö sitä välttämään? Vaikeita asioita taas.