Voi kun teitä on jo paljon, rakkaat lukijani. Tervetuloa, uudet lukijat. Kiitos, että kuljette pätkän matkaa kanssani tätä paskaista tietä. Tietä, jonka varrella on niitä pieniä helmiä, jotka loistavat kuunvalossa, lasinsiruja, joihin varomaton matkaaja haavoittaa paljaat jalkansa. Polullani on jossakin pää, ja sen minä haluan nähdä, vaikka pelkäänkin joskus, mitä mutkan takana on.
On kaunis syyssää. Sade on tauonnut, tuuli heittelee keltaisia lehtiä puista, joiden on pian aika riisuutua astuakseen talven suureen syliin. Minä istun kotona ja toivon, että näkisin edes pienen palan sinitaivasta tänään. Saan laittaa turkoosin tupsupipon päähän, kun vien koiran ulos. Kääriydyn kaulahuiviin ja toivon, ettei kesä tule koskaan, etten joudu taas riisuutuman ja näyttämään iljettävää fyysisyyttäni koko maailmalle.
Peilistä minua katsoivat tänään kasvot, joita en tunne omikseni, ruumis, jonka kaarteet ovat minulle vieraat. Minun on varjeltava salaisuuttani saadakseni sen taas haltuuni, vältettävä niiden arvioivat katseet ja kirpeät kommentit. Vain Tammen luona olen turvassa, jopa Nuppu yrittää työntyä maailmaani riistääkseen sen minulta. Hyvyyttäänhän hän sen tekee, mutta minä en voi poistua maailmastani. Tammi osaa olla läsnä oikein, kyselemättä, kommentoimatta, tunkeutumatta yksityisyyteeni mutta vastaanottavaisena, jos haluan jakaa jotakin. Osaa Nuppukin joskus. Ja minä rakastan häntä ihan yhtä lailla kuin Tammeakin.
E tulee tänään, enkä aio syödä mitään ennen sitä. Minä rakastan E:tä. Pelkään vetäväni hänet mukaani niin kuin kerran tein, tai ehkä aina olen tehnyt. Pelkään, ettei hän kestä minua ja maailmaani ja siksi en tiedä, mitä uskallan hänelle näyttää. Joskus kävimme tämän kaiken yhdessä, mutta nyt en uskalla enää. Minä pelkään itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti