Torstaina koin yhden viimeaikaisen elämäni huippuhetkistä. Sovitin kaupassa kaunista hametta lastenosastolla, kokoa 164. Se oli liian suuri minulle, 169,5-senttiselle naiselle. En uskaltanut edes koskea kokoa pienempää, sillä pelkäsin että teen jotain typerää, kun se onkin liian pieni. Kun vaate on liian pieni, se tarkoittaa että minä olen liian suuri. Liian lihava.
Sain viikonloppuna osani mustuuttakin. Näin vanhoja luokkatovereita perjantaina eräässä tapahtumassa. Hopea oli ainoa, jota oikeasti olisin halunnut heistä nähdä. Pari niistä ei sanonut minulle sanaakaan, eikä niiden vanhemmatkaan sanoneet. Eivät edes katsoneet. Ehkä minä olen liian huono, lihava, tyhmä heidän lastensa kaveriksi. En minäkään heistä pidä, mutta yritin edes olla kohtelias.
En ole aikoihin nähnyt itseäni niin lihavana kuin nyt parina päivänä. Reidet suuret ja turpeat, roikkuva maha ja paksut, muodottomat käsivarret. Vihasin sydämeni pohjasta sitä, mikä katsoi minua takaisin äidin kylpyhuoneen seinästä. Tulen varmaan aina vihaamaan sitä.
Olen sekä tyytyväinen että tyytymätön viikonlopun syömisiin. Ruoka ahdisti aivan taukoamatta, iltaisin olo oli niin paha, ettei minulla ole sanoja kuvaamaan sitä. Perjantaina äiti pakotti syömään nuudeleita ja leipää. Kaikki olivat kotona, mutta se tapahtui äänettömästi, kivuttomasti, nopeasti ja tehokkaasti. Täydellisesti. Jäljelle jäi voitonriemu.
Mahtuisimpa mäki lastenvaatteisiin :o Sä olet pieni! Inhottavaa käytöstä ex luokkatovereilta ja niitten vanhmmilta, ihme nirppanokkia. Eiks oksentamisen pitänyt olla häviämistä?
VastaaPoistaMmm :/
VastaaPoistaJa kiitos, toi oli tosi hyvin sanottu. Yritän pitää noi sanat mielessä.<3