Lyhyestä virsi kaunis

Kirjoitan pari viimeaikaista asiaa epäloogisessa järjestyksessä ennen kuin juoksen pikaisesti käymään synnyinkaupungissa. Koska rahaa on aivan liikaa, niin täytyyhän sitä ainakin neljä junamatkaa viikossa tehdä?

Pääsiäinen oli helvetti, vielä paljon pahempi kuin osasin edes olettaa. Ei enää koskaan sellaista, en ole vieläkään toipunut. Vielä on yksi kilo tiputtamatta pääsiäiskiloista, joita tuli monta. En vieläkään ymmärrä, miten se oli edes mahdollista, kuinka paljon ihmiseen mahtuu ruokaa ja miten paljon voi paino nousta viidessä päivässä. Pitkästä aikaa harkitsin ihan oikeasti itseni vakavaa, nopeaa, veristä satuttamista. Harmikseni (mutta onnekseni?) tarvittava välineistöni ei ollut mukana, joten täällä minä vielä olen.

Tein kaksi taikinajuurta. Miksi? Leipä on varmaankin se ruoka, johon suhteeni on kaikkein monimutkaisin. En halua syödä leipää, vihaan sitä, rakastan, himoitsen ja tiedän samalla, että pitäisi syödä ja haluankin syödä sitä. Se ei ole turvaruokaa mutta harvoin myöskään niin hyvää, että sitä kannattaisi ahmia. Tai on se, mutta asia on liian monimutkainen, jotta voisin ymmärtää sitä itsekään. Eilen leivoin ensimmäisen leipäni ruishapanjuureen. Söinkin sen suurimmaksi osaksi ja oksensin tietysti. Se siitä, sama kierros vehnäjuuren kanssa varmaan loppuviikosta. Ja Hermanni-kakun.

Keskiviikkona on vuoden kovin ryyppytapahtuma tiedossa: Ynnän appro, jonne on vissiin tulossa tuttuja aika monesta kaupungista. Suoritan Laudaturin, joka tarkoittaa 18 annosta alkoholia yhdessä illassa. Vuosi tai kaksi sitten se olisi ollut lastenleikkiä, mutta nyt olen ollut ryyppäämättä liian kauan ja painan vähemmän kuin viimeksi ryypätessäni, joten tästä ei hyvä seuraa. Hyvä jos selviän hengissä. Onneksi osaan oksentaa, jos muistan ja raaskin. Viina on kallista.

Perjantaiaamuna sain yllättävän viestin iPuhelimeeni. K muisti minut. Hän olisi tarvinnut minua erääseen työasiaan. Siihen, missä minä olen paras, jopa parempi kuin entinen kemianopettajani. K olisi siis tarvinnut minua pitämään ilmeisesti kemiantunnin lukiolaisille. Valitettavasti jouduin kieltäytymään, sillä olin väärässä kaupungissa ja menossa tenttiin, jota ei enää voi uusia. Mukavaa, että K muisti minua edes silloin, kuin olisin ollut hyödyllinen. Tuli kuitenkin paha mieli, kun en voinut mennä tekemään sitä, mikä oli ehkä niitä viimeisiä terveen minäni intohimoja. Tai en minä silloin enää terve ollut, mutta minussa oli vielä jotain, mikä oli minua itseäni.

Huomaan käyttäväni lähes päivittäin useita tunteja ruokaan. Suunnittelen, teen kauppalistoja, käyn kaupassa, teen esivalmisteluja, valmistan, syön, mahdollisesti oksennan ja lopuksi tiskaan. Mittaan, punnitsen, lasken määrät ja kalorit ja kirjaan kaiken tarkasti ylös. Ja käytetty aika vähintään kaksinkertaistuu, jos lasketaan mukaan ruokablogien lueskelu ja hyvien reseptien etsiminen. Olen aivan koukussa pariin leipäblogiin. Viime yön unet jäivät kaksi tuntia lyhyemmiksi, kun suunnittelin makeisia Pandan sivuilla. Edellinen yö lyheni leipäreseptien vuoksi. Sitä edellinen oksentamisen vuoksi.

En tiedä, miten saan rahat ja ajan riittämään muuhun kuin ruoka-asioihin. En ehkä saakaan.

Olen yhä useammin ajatellut avun hakemista. Ajatellut, en harkinnut. En uskalla enkä kehtaa, en usko, että tämä voisi enää muuttua. Olen jumittunut jonnekin sairauden elinkaaren puoliväliin, kärsin ja nautin oireista, välillä toivon parempaa kuitenkaan kykenemättä luopumaan mistään tähän liittyvästä. Unelmani, pelkoni, rituaalini, kaikki liittyy tavalla tai toisella syömiseen, paastoamiseen, ruuanlaittoon ja muuhun tärkeään. Olen nähnyt toistuvasti unta lakritsista.

Häpeä ja ahdistus ovat liikaa kestettäväksi.

Etuhampaita on vähän vihlonut.