Heisenbergsche Unschärferelation

Ajattelin, että tänään voisi olla se toinen päivä tähän reilun viikon sisään, kun en oksenna. En halua ajatella hampaitani. Vaikea vain olla ajattelematta, kun jomottaa. Ja aina nostaessani päätä pöntöstä mietin ensimmäisenä hampaitani, etuhampaiden koveraa takapintaa, osittaista läpinäkyvyyttä ja niitä pystysuuntaisia juovia, jotka ovat vahvempia kuin ennen.

Olen leiponut kuin viimeistä päivää, viikon verran melkein pelkkiä viimeisiä päiviä. Patonkia, leipää, Hermannia, pitsaa, piirakkaa, kreikkalaista leipää ja täytekakun (päällä helvetin herkullinen suklaakuorrute). Yli puolet hereilläoloajastani menee kevyesti leipomiseen, loput tiskaamiseen, reseptien lukemiseen, suunnitteluun, syömiseen, oksentamiseen ja muuhun mukavaan. Rakkaat ystäväiseni, luulenpa, että minulla on ongelma.

Tämä kaikki saa minut jo välttelemään kavereitakin. Opiskelukaveri Jänis oli täällä perjantaina leipomassa kanssani (hänelle synttärikakkua, lauantain bileisiin pitsaa ja vähän kaikkea muutakin). Suurimman osan ajasta vain toivoin, että Jänis menisi pois, vaikka se on kaveri. Uskoin pääseväni pian oksentamaan ja kouluasiatkin painoivat pahasti päälle, joten kun kävi ilmi, että Jänis aikookin jäädä yöksi, meinasin purskahtaa itkuun. En voinut oksentaa. Olin vihainen sekä itselleni että Jänikselle, mutta nielin pettymyksen kyyneleeni ja ahdistukseni, joka oli niin mustaa ja paksua, etten saanut henkeä, ja menin parvekkeen kautta nukkumaan. Aamulla heräsin niin, että rintaa puristi ja vihloi. Nyt en halua nähdä Jänistä, vaikka se yrittää tulla mahdollisimman pian taas kylään. Hetken aikaa inhosin kaveriani sen vuoksi, etten voinut toteuttaa pahuuksiani rauhassa.

Lauantaina oli Nupun läksiäiset, se menee kesällä kauas pois. Siellä söin taas liikaa ja joinkin ihan riittävästi. Ja näin sellaisen naisen, johon olisin rakastunut oikopäätä jossain toisessa ajassa ja paikassa. Nyt vain nautin hänen seurastaan ja mietin haikeana sitä, että hänkin lähti kauas pois. Olenhan minä hänet pari kertaa aiemminkin tavannut, mutta nyt se tunne iski.

Eilinenkin oli saksanesitelmän tekemisen ohella pelkkää ruokapahuutta, vaikka rahaa ei olisi sellaiseen. Ei sillä, että hampaitakaan olisi enää yhtään enempää syövytettäväksi, mutta olen paha ihminen, enimmäkseen itselleni.

Tänään kokeilen taas sitä ainoaa keinoa olla oksentamatta: olla syömättä. En halua tavata enää ketään, etten joudu syömään, en lähteä mihinkään, ettei pahuus valtaa minua. Haluan nauttia teen täyttämästä tyhjästä vatsastani ja siitä ajatuksesta, että pian tämä on ohi. Sen täytyy olla. Ennemmin tai myöhemmin pettää joko pää tai keho ja sitten minun ei tarvitse enää koskaan palata.

Maailma on painava ja paha, mutta minä olen vielä pahempi, vielä painavampi.


 PS. Seuraava postaus on 200. Jos tulee kuningasideoita siihen, niin saa kertoa. Jos ei tule, teen aivan tavallisen huonon tarinan kuin aina ennenkin.