Polku

 Ehkä minun polkuni on liian kapea kulkea kahden. Joskus se tuntuu liian kapealta yksinkin. Ehkä erottiin Piisamin kanssa. En tiedä, en osaa tulkita häntä, hänen viestejään, hänen hiljaisuuttaan kysymyksiini. Hänen tavaransa ovat vielä täällä, mutta luulen, pelkään, odotan, etteivät kauaa.

Eikä minua oikeasti kiinnosta sanotko olevasi pahoillasi siitä kuinka paska akka olet.

Minä tiedän, että tämä on enimmäkseen minun vikani. En kiistä sitä. En vain enää kestä, en ole vähään aikaan kestänyt juuri minkäänlaista fyysistä kosketusta. Tiedän, että Piisami kaipaa sitä. Tiedän, että on väärin sitoa häntä tällaiseen suhteeseen. Silti en osannut odottaa, että yksi pieni lausahdukseni olisi liikaa. Että sitten hän pakkaisi tarpeellisimmat tavaransa, pörröttäisi lyhyitä hiuksiani ja lähtisi sanomatta mitään. 

Ehkä minä en koskaan varsinaisesti rakastanut häntä, mutta minuun sattuu, kun satutan häntä. Se tieto, että ehkä tämä on oikein kaikille, ehkä näin vain on parempi, ei tee tästä yhtään vähemmän tuskallista.

Enkä minä edes tiedä, onko tämä loppunut. En tiedä, tuleeko hän takaisin tuomaan vai hakemaan tavaroitaan. Mutta mistä minä voisinkaan tietää, kun hän ei osaa sanoa sanaakaan?

En enää koskaan ota ketään.