Jätin Piisamin. Ja tämä on lopullista. Kyllä minun tulee häntä vielä ikävä, kaipaan häntä nyt jo. Hän halusi vielä yrittää, mutta minä tiedän, että meistä ei kumpikaan muutu, ei ainakaan niin nopeasti, että suhteella olisi mitään toivoa.
Olin täysin varma päätöksestäni, että se on oikein kaikkia kohtaan, vaikka juuri nyt ei ehkä siltä tunnukaan. Olin varma, että se kuului tehdä nyt eikä viikon, kuukauden vuoden päästä. Kyllä se silti sattui.
Tiedän, että Piisamia sattuu vielä niin paljon enemmän kuin minua.
Nyt olen kotona kolmestaan koiran, ruuan ja itseni kanssa, ikuisesti. Kunnes kuolema meidät erottaa. Viimeksi tänään, heti Piisamin lopullisen lähdon ja monien loukkauksien jälkeen, löysin itseni oksentamasta. Minulla ei ole enää mitään syytä olla viiltämättä ja oksentamatta. Ei tarvitse pelätä kiinnijäämistä. Ei tarvitse pelätä, että satutan Piisamia. En varmaan voi satuttaa häntä enempää kuin olen jo satuttanut. Nyt hän on turvassa minulta.
ei, ei, ei saa jäädä yksin tuhoamaan itseään! Entäs se valon metsästys? Toki erot on pieniä suuria kuolemia kun suhteet ja yhteiset toiveet tulevaisuutineen haudataan ja surraan. Anna itsesi tuntea, lopulta asioista voi päästää irti kun ne on käsitellyt.
VastaaPoistaVoimia <3