Kuiskaa hiljaa

Tunnen, kuinka se katsoo minua ja tiedän, että sen kasvoilla on taas ilme, jota en osaa tulkita. Tiedän sen katsomattakin. Silmäni ovat suuntautuneet ulkona huojuviin puihin, lasken mielessäni sadepisaroita. Vähän harmittaa, etten katso sitä edes poistuessani huoneesta, en vain osaa, sillä seuraavaa aikaa ei ole sovittuna. Tehdään niin, että sä ilmoitat mulle elokuun loppuun mennessä, haluatko jatkaa.

 

Onko se nyt siinä. Yli kahden ja puolen vuoden työ, jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Tämä psyka on pistänyt minut kovemmille kuin kukaan koskaan, enkä mä silti taipunut. Näinkö tämä päättyy. Että poistun huoneesta katse maassa mumisten moi. On jotenkin orpo olo. Toistaiseksi olen omillani.

 

Mutta vieläkään en täysin käsitä, mistä minun pitäisi parantua. Luonteestani? Tiedän olevani vääränlainen, mutta sitä ei voi parantaa. En minä tarvitse hoitoa, minulla menee ihan hyvin. Pakko mennä.

 

Voin tietysti jatkaakin. Ilmoittaa elokuussa, että haluan. Mutta mikä siinä olisi motiivi? Miksi jatkaisin hoitoa, jos en ole sairas. Ei ole missään määrin riittävä syy, jos koen vain jotenkin helpottavaksi sen, että voin käydä jossain kertomassa, kuinka paljon ahdistaa. Aina kun ne ehdottavat jotain lisää, lääkkeitä, terapiaa, psykofyysistä fysioterapiaa, somaattisia kontrolleja, minulla nousee muuri. Ei. Kun vaan ei. Ravitsemusterapeutilla olen käynyt ja sitä on yksi aika elokuulle vielä sovittuna.

 

Kaksitoista tuntia siitä, kun olen lähtenyt sanomatta paljon mitään, se lukee ruudulla. Istun sängyllä tuijottamassa tekstiä valkoisella pohjalla, vaikka pitäisi jo olla töissä. Olen saanut haluamani opiskelupaikan, ja ihan hyvillä pisteillä vieläpä. Ei sen kai pitänyt mennä näin. Vaikka haluankin sitä, tai ainakin luulen haluavani, mulla ei ole aavistustakaan, kuinka se palapeli kootaan. Yöt töissä, päivät yliopistolla, muutamana iltana viikossa harrastus, koira ja akvaariot. Missä välissä nukun tai teen mitään muuta. Missä välissä minä toteutan sitä vääränlaisuuttani, joka on kätkettävä aina, kun en ole yksin. Missä vaiheessa olen se minä, jota kukaan ei näe mutta joka näkee kaiken, laskee jokaisen kalorin ja nakertelee mielessä kaikkea, mihin pääsee käsiksi. Joka huojuttaa itseään lattialla kun kaikki on harmaata ja tahmeaa, joka lentää korkealla, konttaa polvet sinisiksi ja kätkee arvet hymyn taakse ja savupilveen. Missä kotaa olen minä?