Ja katso, pieni tähti putosi helähtäen

Minä kerron teille tarinan, ja tämä tarina on tosi. Siitä on jo  vuosia, olin silloin kuusitoista. Lukion ensimmäisellä luokalla. Silloin minä vielä joskus uskoin, että maailma on hyvä. Olin hyvä kaikessa, mitä tein.

Oli keväinen päivä, kun olin kahden kaverini kanssa välitunnilla tupakalla. Kesken keskustelumme tajusin, että kuukautiseni, jotka silloin vielä olivat täysin säännölliset, olivat viikon myöhässä. Se oli perjantai. Nausreskelimme, mitä jos Therru onkin raskaana. Ja se oli! Raskaustestin näyttäessä kahta viivaa yhä uudestaan ja uudestaan minun oli pakko uskoa se todeksi. Minun sisälläni kasvoi pieni ihminen. Minulla oli päivittäin lievää pahoinvointia ja rintani olivat arat.

Suorastaan kiihkokristitty ystäväni Violetta painosti minua pitämään lapsen. Hänen mielestään abortti on murha, eikä naisella ole oikeutta omaan kehoonsa, mikäli se tarkoittaa murhaa. Lapsen isä taas halusi abortin. Mainittakoon hänestä, että minulla ei ollut mitään tunteita tuota keskinkertaista, väritöntä itseäni paljon vanhempaa miestä kohtaan. Kyse oli vai seksistä. Hän halusi seksiä ja minä annoin sitä muita palveluksia vastaan. Hän ilmeisesti oli ihastunut minuun, pieneen enkelityttöön.

Pari viikkoa, en muista tarkkaan, mietin. Mietin, mitä teen. Annanko pienen tulla ihmiseksi ja syntyä tähän maailmaan. En halunnut aborttia, vaikka hyväksyn sen täysin. Se ei ole hyväkse kenellekään, mutta naisella on siihen täysi oikeus. Minulla puhkesi vauvakuume. Kuvittelin, kuinka joskus ylpeänä esittelisin pientä tyttöäni tai poikaani luokkatovereille ja opettajille. Kuinka imettäisin sitä, tuudittaisin sen uneen ja rakastaisin sitä. Se olisi sanonut Äiti ja tarkoittanut minua.

En ollut tehnyt vielä varmaa päätöstä. En ollut varma, uskallanko pitää sen. Onko minusta siihen? Kai minä kuitenkin halusin antaa sen syntyä ja kasvaa isättömänä. Minua kauhistutti ajatus myös raskaus- ja imetysajan syömisistä. En enää osannut syödä normaalisti. Olisin joutunut hakemaan apua voidakseni taata lapseni turvallisen kasvun.

Sitten tapahtui jotakin. Muistan sen keskiviikon kuin eilisen. Olin sairaana, kuumetta ja poskiontelontulehdus. Menin kuitenkin yhdelle tunnille kouluun, vaikka olin sairaslomalla. Se oli K:n tunti. Sillin minulla ei ollut vielä henkilökohtaista suhdetta häneen, mutta ihailin tuota kaunista ja salaperistä punapäätä. Nautin tunnista, vaikka fyysinen oloni oli tosi huono.

Kotimatka oli hirveä. Silkalla tahdonvoimalla pääsin kotiin asti ja konttasin kengät jalassa sänkyyn. Muutamia tunteja myöhemmin tunsin taajuntaaraastavaa kipua. Niin kovaa, etten ollut ikinä tuntenut sellaista. Silloin tiesin, ettei sisälläni enää ollut elämää. Se kuoli ja tuli luonnollista tietä ulos. Äiti oli kotona, joten vedin sen vessanpöntöstä alas.

Vaikka se oli surullista - ihmisen kuolema koskettaa aina - olin myös helpottunut. Ehkä näin oli parasta kaikille. En kokenut huonoa omatuntoa enkä joutunut tekemään lopullista päätöstä. En koe saaneeni mitään traumoja tapahtuneesta, mutta ajattelen sitä usein vieläkin.