Minä muistan ne sanat, kun se kaunis ja hyvä nainen, josta niin kovasti pidin, niin se juuri silitteli päätäni, vaikken yleensä antanut koskea. Se silitti vain ja sanoi ettei ole mitään hätää.
Ihan rauhassa nyt vaan.
Siitä on jo ainakin ikuisuus ja enemmänkin, ja minä vain muistan. Tahdon takaisin sinne ja pedemmällekin. Mikä helvetti siinä on, kun haluan vain syvemmälle kuin koskaan, vaikka nytkin olen löysännyt niin, ettette voi uskoakaan.
Olen lihava ja heikko, ja juuri sen vuoksi vihaan itseäni. Vihaan, kuuletko!
Yritän vain raahautua kohti syyskuussa koittavaa vapautta, kun muutan omaan kotiin uuteen kaupunkiin, jossa en tunne vielä ketään. Valehtelen itselleni, että kestän kyllä nämä kilot, koska sitten yksin omassa kodissa en syö ja minusta tulee täydellinen. Mutta se on vale. En minä kestä edes siihen asti. Tekisi mieli kirkua ja repiä, rikkoa, tuhota ja satuttaa itseäni, mutta minä istun hiljaa ja otan äidin tekemää ruokaa. Otan silloinkin, kun kukaan ei näe.
En tiedä, mitä hän pelkää. Ei kai vihani näy päällepäin, kun hymyilen. Enkä minä häntä vihaa, itseäni vain.
Anteeksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti