Anteeksi inaktiivisuuteni jälleen. Kirjoitukset lähestyvät, eikä aika riitä edes niihin lukemiseen. Paniikki iskee ja ehdistaa koko touhu. En enää ikinä kirjoita ylioppilaaksi!
Jumalani syömishäiriö tiukentaa otettaan, ja minä antaudun. Tätä minä haluan. Tai en tiedä, haluanko, mutta tämä on oma tuttu ja turvallinen ahdistukseni. Ruoka. Kun se ahdistaa tarpeeksi, ei tilaa jää koko elämän ahdistukselle. Eikä ruokakaan ahdista kuin sosiaalisten tilanteiden yhteydessä, kun en saa itse päättää.
Paino on pudonnut hieman. Nyt se on vähän vähemmän kuin tasan vuosi sitten. En halua samaan kuntoon kuin viime keväänä. Haluan paljon pidemmälle. Olen vielä just normaalipainoinen, mutta pian, hyvin pian en enää ole.
Yksi asia, jota kaipaan ehkä eniten viime keväässä, on perfektionismi. Olen perfektionisti edelleen, mutten yhtä ehdoton. Minä tyhmä olen alkanut ajatella ja kyseenalaistaa. Ei niin saa tehdä! Vaikka viime vuosi oli tosi raskasta aikaa, koko kevään tasapainoilin burn outin partaalla (yksin olisin sinne suistunutkin), se oli tavallaan helpompaa. Ei ollut sitä epävarmuutta. Tiesin, mitä tahdoin. Täydellisyyttä. Tiesin, mihin pyrin. Täydellisyyteen. Tiesin, kuinka minun tulee toimia. Täydellisesti. Haluan edelleen samaa, mutten ole enää ollenkaan varma siitä, mitä se täydellisyys on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti