Ken yksin käy yöhön

Elämä on kaaos. Työ on ainoa mitenkään rytmittävä tekijä. Nukkuminen on kaoottista, usein liian vähäistä, unet ovat sekavia ja hulluja, joista herään joskus uupuneempana kuin nukahtaessani vailla varmuutta siitä, mitä oikeasti tapahtui. Syöminen on kaoottista, ihmissuhteet ovat kaoottisia, tulevaisuus yksi kuvaton kaaos.

On hirveän vaikea tehdä tulevaisuuden kannalta mitenkään järkeviä ratkaisuja, kun mitään ei ole. Tai on, haaveita, muttei suunnitelmaa, ei tarttumapintaa. Se kaikki luisuu sormistani kuin öljytty ankerias. En tiedä, haluaisinko edes saada siitä kiinni, sillä pienet pääskyseni, minä olen pelkuri.

Kerta toisensa jälkeen vastustan kiusausta jäädä bussista liian aikaisin ja hypellä kallion reunalle katselemaan alhaalla odottavaa uloskäyntiä, vielä peiliäkin lopullisempaa porttia. Ja vaikka joku kerta seisoisinkin siinä reunalla, en ottaisi sitä askelta. En nyt. Haluan vielä nähdä, maistaa, tuntea. Silti tuo reuna hetkittäin vetää minua puoleensa kuin ravintolan roskis nälkäistä rottaa.

Eilinen ilta-aurinko paistoi viinien pintaan taidemuseon edustalla, sai hymyn hehkumaan ja lämmitti vielä viimeiset hetket ennen yön kylmyyttä. Viiniä, olutta, lonkeroa, Jallua, ihan mitä vain ja ehkä pari paheksuvaa katsetta tädeiltä pientenkoiriensa kanssa. Illan hämyssä Nega Polaris, olut ja aski tupakkaa - jälleen Therru unohtaa maailman kalseuden ja nauraa sitä aitoa humalaisen leveää nauruaan, jolla on joskus kummallinen vaikutus kaksilahkeisiin.

Aamuyöllä löydän itseni aivan väärältä puolelta kaupunkia keskeltä valkoisen idyllistä rivitaloaluetta harrastamasta täydellisen mitäänsanomatonta seksiä. Painan pääni ja oikaisen punaista rusettia, kun toinen haluaisi jotain huomennakin, otan vain vettä kiitos ei ole nälkä, ja heti kun kuorsaus käy säännölliseksi, hiivin jälkeä jättämättä lähimmälle bussipysäkille, eikä edes kuski voi tietää, olenko palaajia vai lähtijöitä.

Bussissa sormet osuvat käsilaukussa nätisti teipattuun terään, jonka en tienyt olevan edes mukana. Hypistelen sitä sormissani kuin rukousnauhaa avaamatta teippiä. Vasta kotona tunnen oloni likaiseksi huomatessani, että kaulassani on loistava kuvio kaikkein upeimmissa Tyroksen purppuran, kellanvihreän ja luumunsinisen sävyissä. Se on rikkonut sääntöjä, se on jättänyt minuun merkin!

Aamulla taistelen tieni tuulen ja sateen halki apteekkiin hakemaan jälkiehkäisyä. Hymyilen samaa vienoa hymyä kuin aina ennenkin, vastaan samoihin kysymyksiin ja saan samat ohjeet. Se hymy kantakoon minut myös läpi huomisten sukujuhlien, tunkeilevien kysymysten ja merkitsevien katseiden.