SMS

 Pakotin itseni illalla peilin eteen ylläni vain kaikkein suloisimmat pikkarini. Voi luoja, kuinka vastenmieliseltä voikaan näyttää parin hieman ulospäin työtyvän luun ja löysän, roikkuvan rasvan yhdistelmä! Miten voikin olla sellainen turpea maha aavistuksen sinertävien luiden välissä, niiden luiden, jotka vihaavat vöitä, lattiaa ja ovenkarmeja. Poskien, niskan ja yläselän valkea nukka on lisääntynyt, mutta se on edelleen kai aika huomaamatonta. En tiedä, onko se suloista vai irvokasta. Reisiäkään en halua edes katsoa, mutta pakotan itseni kohtaamaan peilin vääristämän todellisuuden, ja se tekee kipeää.

Jos ehkä mahdollisen epätödennäköisesti joskus haluan uskallan kehtaan yrittää muutosta, minun on tehtävä se ihan itse, sen myönnän. En kuitenkaan halua myöntää sitä, etten selviä siitä yksin, joten päädyn taas siihen ajatukseen, tai ehkä tietoon, ettei sitä tule tapahtumaan.

Parin tunnin seikkailu aurinkoisessa metsässä koiran kanssa muistuttaa minua jälleen siitä, miksi on joskus on ihan mukavaa olla olemassa. Jäkäläkalliolla istuessani kirjoitan ylös mahdollisen kuvitteellisen epävarman pelottavan muutoksen tai edes sen yrittämisen hyviä ja huonoja puolia huomatakseni, että huonoja on kuitenkin kaikesta huolimatta enemmän. Laulan muutaman iloisen laulun ja tunnen taas onnea, annan kasvojeni palaa ja seeprakuvioisten käsivarsieni nähdä auringon.

Kotiin palattuani tekee mieli ananasta ja Finlandia-kuulia, ja haaveilen aavistuksen sulaneesta jäätelöstä hymyillen syötynä, niinhän jäätelökesät menisivät. Eilisen hetkellinen hassu kuvitelma siitä, että olisin saanut syödä iltapalaa, kirveltää kuitenkin liian tuoreena mielessä ja vähän muuallakin, joten suljen jääkaapin ja tiedän, etten ole tänään menossa kauppaan.

Toivon, että huomenna hammaslääkärissä otan suoraselkäisenä vastaan sen, mitä oliivisilmäisellä tädillä on sanottavaa, oli se sitten mitä tahansa, ja ihan yhtä ryhdikkäänä sen, jos hänellä ei ole mitään kerrottavaa. Ei helvetti, olen viimeiset vuodet ollut ihan täysi luuseri ihan kaiken suhteen, josko voisin nyt kerrankin olla olematta se kerälle kiertynyt vyötiäinen tuolilla siinä näppäimistön vieressä katse harhaillen pitkin lattiaa tai omiin sinisiin sormiin kiinnittyneenä ja täysin kykenemättömänä tarttumaan sanoihin, jotka valuvat ylitse. Voisin katsoa silmiin edes kerran. Jos uskallan ja kehtaan.

Haluaisin sitoa tennarit jalkaan, jättää sukkahousut pois hameen alta ja kävellä tien varteen sellaisen kyltin kanssa, jossa lukee vain POIS, astua tuntemattomaan autoon ja päätyä ehkä joskus jonnekin.