The first one who does, loses

En oikein tiedä, mistä aloittaa. Olisi ollut paljon kerrottavaa jo aiemmin, mutten ole ehtinyt koneelle. Elämä on ollut kiireistä, tuskaista, ihanaa.

Olen kokenut jotain kaunista.

Vapun jälkeen vietin vielä pari iltaa, yötä, liian lyhyttä päivää paikassa, jossa tyttökin oli. Sitten synnyinkaupunki velvollisuuksinen kutsui, ja vaikka olisin antanut mitä vain voidakseni jäädä tänne, minun oli mentävä. Oli sukulaisia, kaverin häät, serkun kihlajaiset, omat pienet juhlat. Tunnelma kotona oli kireä, sillä äiti taisi ensimmäistä kertaa huomata, että minä olen täällä taas, että minä en hymyile ruokapöydässä, että jotenkin mystisesti koiran täytyy aina päästä lenkille juuri silloin, kun ruoka on valmista. Näin, kuinka äitiin sattui ja vihasin itseäni, koska satutin äitiä. Se katsoi minua ja näin, miten sitä pelotti. Toisaalta se vaikutti onnelliselta puolestani sen vuoksi, että minulla on jotain ihanaa, jotain, mistä en kerro kaikkea eikä tarvitsekaan.

Onnistuin välttämään sukulaisten tunkeilevat kysymykset mieskuvioistani, saatoin aivan rehellisesti sanoa ei. Ei minulla mitään miehiä ole, ei muuta kuin kavereina. Hymyilin salaperäisesti, sillä en voinut itselleni mitään.

Sunnuntaina kuin ihmeen kaupalla pääsin lähtemään yöksi vielä opiskelukaupunkiin. Juna kulki aivan liian hitaasti, kun tiesin, että asemalla näen vilauksen platinanvärisiä hiuksia, ne vihreät silmät. Ja aivan liian pian tuli maanantai, jolloin oli pakko lähteä takaisin synnyinkaupunkiin. Lähdimme yhdessä, hän kauas pois ja minä synnyinkaupunkiin, samalla junalla.

Vaikka kaikki päättyy aikanaan, en kadu hetkeäkään.

Tunnelmia on latistanut Piisami, joka - osittain aivan oikeutetusti, osittain vain silkkaa katkeruuttaan - purkaa pahaa oloaan minuun. En suostu itkemään hänen vuokseen, en enää. Vaikka olenkin paska akka, niin olen sitten mieluummin sellainen kuin pilaan päiväni rypemällä edellisen suhteen epäkohdissa ja eksäni syytöksissä. Piirit ovat täällä niin pienet, että kyllähän Piisami tietää vaikka mitä.

Olen lihonut aivan valtavasti nyt vuorokauden aikana synnyinkaupungissa. Ajattelin, että syön seuraavan kerran siellä taas, perjantaina tai lauantaina.

Sain Sugarilta 8-haasteen, kiitos! Teen sen seuraavaksi, ensin oli vain pakko päästä kertomaan teille, että elämäni paskin kevät on hymyillyt minulle sekä antanut jotain, mitä muistella.