Why don't you take me there/Wanna feel some infinity

Kaaos. Mieli yhtä mustelmilla kuin rumasti sinikuvioiset reidetkin, mutta ystäväiseni, mustelmat paranevat. En ollut tarpeeksi kiltti. Enkä ole saanut koottua kuortani uudelleen ehjäksi, siihen on jäänyt säröjä. Oikeastaan koko maailmani on palasina, enkä vähiten minä. En ole koskaan ollut kovin hyvä palapelien kokoaja.

Monet African sanat ovat tehneet tosi kipeää, mutta ehkä ne kuului silti lausua. Tai ehkä ne rehellisesti ja silmiin katsoen lausutut sanat eivät satuttaneet syvimmin, vaan se, mitä ne herättivät minussa. Vaiettuja sanoja, hiljennettyjä ajatuksia, tunteita, joita en osaa käsitellä. Minut on pakotettu kohtaamaan asioita, joita olen paennut vuosia ja taas vuosia, enkä tiedä, selviydynkö siitä kohtaamisesta kunnialla.

Minussa on taas herännyt pelko tuntemattomasta. Samalla mietin, mitä menetettävää minulla on, mitä voin oikeasti hävitä hyppäämällä. Ajatuskin avun hakemisesta saa niskakarvat pystyyn, mutta kun yritän järjellä käsitellä asiaa, en keksi yhtään hyvää perustelua. Silti pelottaa ja hävettää aivan helvetisti. Mitä minusta jää jäljelle, jos hulluus otetaan pois? Pelkään, ettei mitään.

Olen jumiutunut siihen lihavan lapsen minuuteen, jonka joskus otin, olen yhä edelleen se sama pelkuri. Enkä minä kuolemaa pelkää, vaan hulluutta.

Eilen palasin taas African luota hiljaisena tyttönä. Mielessä pyörivät kaikki, mistä oli puhuttu ja kaikki se, mitä en ollut osannut sanoa. En löydä sanoja, ne pakenevat vauhkoontuneina eivätkä anna minun edes kuiskata. Päälimmäisenä on ehkä hämmennys. En tiedä, mitä ajatella, mitä tuntea. Päivänvaloon on noussut asioita, joiden olisi sietänyt jäädä mieleni mullan alle, salaisuuksia vailla ihoa. En todellakaan osannut odottaa mitään tällaista nukahtaessani ensimmäistä kertaa African viereen.

Olin miettinyt päivän syömisiä aamusta asti, kun toissapäivänä puolivahingossa jätin syömättä mitään. Minun pitäisi olla iso tyttö ja osata ihan itse syödä oikein, mutta minä pyörittelen mielessäni vaihtoehtoja ruoka, karkki, paasto. Olen kokenut taas melankolian sävyttämää nälkäeuforiaa, ja ajatuskin siitä luopumisesta tuntuu kamalalta, jotenkin turvattomalta.

Taikinajuureni, rakkaat pienet taikinajuureni, ovat molemmat mennyttä. Olen ollut huono keittössä taas. Huono ihminen. Jos jotain hyvää on pakko löytää, niin se, ettei tarvitse leipoa leipää nyt vähään aikaan.

Kohtasin oliivisilmäisen tädin varmaankin viimeistä kertaa. Ajatuksissa kaikuu sen sana Valmis! Katsoin silmiin, saatoin jopa hymyillä, en muista. Kerrattiin kotihoito-ohjeita ja sitä, että saa soittaa tai jättää soittopyyntöä, jos koen tarvetta. En varmasti tule kokemaan, en niin suurta, että oikeasti soittaisin. Asia tuli käsiteltyä loppuun. Olen valtavan helpottunut, olin jännittänyt aivan turhaan.

Illalla kotona erehdyin luulemaan, että voin syödä. Kyllähän te, pääskyseni, tiedätte, ettei sellaisista kuvitelmista koskaan seuraa mitään nättiä. Samalla tuli kerrattua vanhoja oppeja siitä, kannattaako syödä mitään chiliä sisältävää yksin kotona. No eihän se kannata.

Menkat on myöhässä. Odotan. Eiköhän ne sieltä tule, kun on tullakseen.